ensitavoite

ensitavoite

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Sisäinen voima, inspiraatio, motivaatio ja vailla päätä ja häntää.



Mulla on jo muutama luonnos oottamassa mutta jotenkin nyt tuli pakottava tarve pohtia ihan muita juttuja kuin niitä, joita luonnoksena on. Muutenkin oon semmoinen hetkessä-bloggaaja enemmän.

Törmäsin Niken Instagram-tilillä lauseeseen "You are Your Inspiration" ja siitä sain hirviän inspiraation kirjoittaa inspiraatioista ja niiden lähteistä. moitiiveista tehdä joitakin asioita.


Mua on motivoinut aina ulkonäkö, mitä tulee liikuntaan. Niinkun oon kertonutkin, oon aika liikkumaton ollut aina, ja heräsin liikunnan iloon vasta nuorena aikuisena. Laihdutus, litteä vatsa, pyöreä pylly, you name it. Syitä on ollut kaikenlaisia mutta syyt ovat aina olleet ulkonäkökeskeisiä ja siksi aika kuluttavia ja masentavia.
Oikeesti, jos mun inspiraatiokuva on tämä ja mä oikeasti näytän tältä , ei se motivaatio kauheen kauas kanna.
Tottakai sitä on että hästäg njyylaif hästäg nouexcjuus mutta noiden kuvien välillä on maailma.


En sano että ulkonäkö on huono motivaattori tai inspiraatio. Mutta jotenkin mulla on syntynyt ajatus, että inspiraation olisi hyvä olla sisäistä, jotta se on pysyvää. Jotta se tuottaa kokonaisvaltaista hyvää oloa, ei vain peilikuvan. Peili on aika tyhjä kaveri.

Uusi käypä-hoito suosittelee liikuntaa lääkkeeksi. Se on ihana uutinen. Meillä on Suomi täynnä liikunta- ja hyvinvointialan ammattilaisia jotka voivat auttaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä, milloin ja miten.

Netti on täynnä vinkkejä, inspiraatiokuvia ja -lauseita, ruokavalioraamattuja ja treeniohjelmia. Mutta mitä jos ei oo koskaan tehny mitään? Mikä silloin inspiroi? Ymmärrän että oma peilikuva on tärkeä, tottakai on, on se sitä mullekin, tietysti. Mutta ettei se olisi sitä siksi että haluan sen näyttävän joltain, vaikka Nicole Wilkinsiltä joka on treenannut vuosia kauemmin kuin minä.
Ja lopulta, kun vuodessakaan et näytä Nicolelta, alkaa vituttaa.
Vuodessa voit silti näyttää itseltäsi. Juuri siltä, miltä sinun tulee näyttää, voida juuri siten kuin sinun kehollesi ja mielellesi on optimaalisinta.
Sitä tarkoitan. Että Sinä itse olet inspiraatio(si).

Viis kiloa kerrallaan, sentti kerrallaan. Ei niin että jääkaapin ovessa on kuva jostain Victoria's Secret-mallista ja omat mitat on 166/89.
Sit tulee joulu ja konvehdit ja syöt ja masennut että vituiks meni, taas. En näytä tolta.
No et niin, ku se on ensinnäkin sua 20 senttiä pidempi. Sillä on hyvässä lykyssä jäätävä syömishäiriökin. (whitch is another story)
Sullakin saattaa olla. Sen häiriön nimi on väsymys, liikkumattomuus, 35 vuotta pitsaa, sipsii ja dippii, huono bakteeristo suolistossa, sen nimi on kortisoli, insuliini ja sen nimi on valkoinen sokeri. Sen nimi voi olla vaikka mikä.
Siksi sä et vaan voi ajatella että mustakin tulee toi.

Okei okei, Lähdetään siitä liikkeelle.
Mutta sä oot Leila 35 vuotta suomesta, sulla on kolme lasta, töitä ja mies, koira ja kissa ja vaan yks pyykkikone. Lapset harrastaa ja sun pitää kuskaa niitä illat. Vauva valvottaa ja aamulla syöt äkkiä esikoisen sokerimurojämät lämpimän maidon seasta samalla kun hörppäät rasvattoman litkumaidon seasta palanutta kahvia.
Silmäpussit ja tissit alkaa olla samalla korkeudella, tai mataluudella; nilkoissa.

Et joo, siinä on Viktorian salaisuudet aika kaukana.
Ja sit sua masentaa.

Mä oon kolme vuotta kattonu Dana Linn Baileyn kuvia ja ollu että vitsi määki tahon. No en näytä tasan siltä ollenkaan. :D
Ja kun mä hyväksyin sen, että mun inspiraatio ja motivaatio eivät voi olla joku nainen jossain, jolla ei oo lapsia eikä päivätyötä, jonka päivätyö on näyttää siltä, joka ei todellakaan aina kokkaa itse vaan tulee vakuumipakattuna kanat ja parsat kotiin, niin hei haloo, ei vaan pysty.

Ja miten mä vapauduin siitä ajatuksesta, että ollakseni itselleni rakas, mun EI tartte näyttää siltä. Eikä miltään muultakaan bodikilpailijalta. NE näyttää upeilta, ne treenaa siks et ne haluaa treenata, ei ulkonäön vuoksi. Mut silti. Mä en voi, koska mä rakastan mun muuta elämää (ystäviä, miestä, lapsia, kotia..) myös, ja sitä muuta on tosi paljon.
Mä käyn 3-krt viikossa salilla ja nyt oon ottanu tavoitteeksi joka ikinen päivä liikkua. Kävelyitä tms, mutta kun ikää tulee lisää, niin tää mun insuliinimakkara kasvaa ja se tarkoittaa iän kertyessä kaikkea huonoa.

Ketään ei kiinnosta mun insuliinimakkara. Mua vaan. Se, kuinka paljon se tursuaa mun housunkauluksesta, ei oo niin tärkeää mulle kuin se, mistä se viestii.

Se viestii just siitä että mä nukun liian vähän, en hoida mun kehoa kaiken kiireen keskellä tarpeeksi ja oon vetäny taas liikaa valkoista sokeria.

Silti mä tykkään itsestäni ihan hirveästi.
Sen makkaran takia mun inspiraatio ei voi olla ulkoinen asia, ainakaan pitkään. Mun mielestä.
Mun mielestä se pitää tulla sisältä, se oivallus. Oivallus itsestä ja siitä, että m äoon itseni paras kaveri ja parasta mitä mä voin itselleni tehdä on just se, että mä syön, nukun ja liikun. Liikun siksi että haluan olla vahvempi, hyvinvoiva, ketterämpi, what ever.
Mutta mä yritin vuosikausia inspiroitua siitä että mulla olis talonkokoiset olkapäät.
Sit mä tajusin että mun olkaäät on siksi, että mä voin liikuttaa niitä. Nostaa asioita.
Että mun jalat on siksi, että mä pysyn pystyssä, voin juosta, kävellä ja nostaa asioita. Etten mä tee lihaksikkailla jaloilla mitään jos mä vaan otan niistä kuvia. Peilaan niitä että vau onpas ne hienot.

Että ehkä mun keskivartalomakkara on ja pysyy, koska mä ruokin mun elimistöä väärin. Että ehkä mä voisin yrittää lähestyä tätä asiaa eri suunnasta.
Aloin tutkia crossfittiä, painonnostoa, kehonpainoharjoitteita, toiminnallisia treenejä. Tajusin että mä voisin kokeilla täysin uudenlaista treeniä, liikkua eri motivaation kautta.

Inspiroiduin itsestäni, siitä, mitä kehoni voi tehdä. Että voin joku päivä (kunhan mun selkä tervehtyy) nostaa (itseasiassa se ei oo ihan nostamista vaan työntämistä) oman painoni verran rautaa suorille käsille pääni yläpuolelle, koska mun keho voi saada sellaisenkin tapahtuman aikaan.

Mua kiinnostaa nähdä, mitä mun keholla voi tehdä. Se, miltä se näyttää, on sivutuotetta liikunnasta ja hyvästä ruuasta, unesta ja hoivasta, jota sille annan.


You are Your Inspiration.
Sinä olet.

Inspiroidu itsestäsi, siitä, mitä kaikkea sinä itse pystyt jo nyt, ja mitä kaikkea vielä voit pystyä.
Harjoittele, kaadu ja nouse taas.
Rakasta itseäsi ja muita, sitä mitä teet. riitele, sovittele. Lue, liiku, tunne kylmä pakkanen poskilla.
KOkeile uusia juttuja, etsi oma juttu. Gluteeniton, maidoton, paleo, vege, munaton. Ihan se ja sama kunhan se on _just sun juttu_

Inspiroidu omasta voimastasi, siitä joka sieltä sisältä kumpuaa. Se voi olla piilossa mutta ei se mitään, se löytyy kyllä kun uskallat kaivaa.

Inpiraatio on hyvä asia, ja on hyvä että ihmiset inspiroituvat erilaisista asioita.

Mut hei, mikä voi olla parempaa kuijn inspiroitua omasta itsestään?

tiistai 10. marraskuuta 2015

Se hiton selfie siellä uutisvirrassa

Törmäsin tänään somessa selfiehaasterumbassa kuvaan, joka vapaalla suomennoksella oli että camoon lopeta se itses kuvaaminen, ei sitä tee kuin parikymppiset (tarkoitus siis halventaa nuoria?) tai narsistiset ihmispolot.

Kuvan tarkoitus? en tiedä onko siinä tarkoitus nostaa itseä ylemmäs kuin joku, joka jakaa omia kuviaan paljon. En vain ymmärrä, miksi.

Ihmisten sosiaalisen median käyttötavat ovat tosi erilaisia, ja omaa uutisvirtaansakin voi tosi hienosti rajata, että mitä siellä näkyy ja mitä ei.

Jos itse ei halua jakaa omia kuviaan, se on ok. Ja jos haluaa, sekin on.

En ymmärrä, miksi se, että on somessa aktiivinen, on jotenkin ärsyttävää? eikö sosiaalisen median tarkoitus ole vähän niinkuin just se?

Itse jaan kuviani tosi auliisti ja aktiivisesti. Olen aina tehnyt sitä. En ole parikymppinen enkä koe omaavani persoonallisuushäiriötäkään. Miksi siis teen sitä?

En kaipaa mitään peukku ylös, tykätkää hei musta, sanokaa et on kaunis. En kaipaa "vau mitkä musselit!"- tyyppisiä kommentointejakaan. Kuvat ovat tapani käyttää sosiaalista mediaa. Kertoa, missä olin ja mitä tein. Jotkut kertovat monin hienoin sanakääntein miten ja missä ja kenen kanssa. Minä laitan kuvan räps ja se kertoo oleelliset. Kenen kanssa olin, mitä tein ja mitä söin. Letitin lapsen tukkaa, ne leikki autoilla, olin salilla, yksin tai kaksin, oli lunta ja sit oli uudet rillit.

Se, ettei joku jaa kuviaan internetissä, ei ole minulle automaattisesti ajatus että joo toi ei tykkää itsestään, se häpee itseensä. Se on vain hänen tapansa käyttää sosiaalista mediaa. Eräältä ystävältäni kysyttiin joskus, leikillään toki mutta näillä sanoilla:" miks sä et jaa kuvia sun lapsista? häpeetkö niitä?"
siis mitä? Hän on ottanut selkeän toimintamallin, ettei jaa lastensa kasvokuvia missään. Edes tarkoin rajatulla facebook-seinällään.

Se on hänen valintansa ihmisenä, eikä sisällä välttämättä mitään sen syvempää ajatusta lapsistaan, jotka muuten ovat todella kauniita.

Miksi toisten erilainen somekäytös ärsyttää? Ihmisiä ärsyttää toistensa erilaiset tavat ihan oikeassakin elämässä, mutta niihin ei törmää niin rajusti kuin somessa, joka on kaikkialla kaiken aikaa. Toisen itsensä alituinen kuvaaminen voi vaikuttaa toisesta ajattelemattomalta huomionhakuisuudelta, vaikka siinä saattaa olla jakajalla ihan selkeät säännöt, mitä jakaa ja miten, vaikka näyttäisi sinun silmiisi että se vaan nyt jakaa kaiken itsestään.

Harva jakaa oikeesti kaikkea. Ei, vaikka se sinusta näyttäisikin siltä.


Olen myös itse täystin turtunut uutisvirrassani pyöriviin belfieihin ja joskus oikein havahdun että niin, toi tyyppi on oikeesti hanuri paljaana tossa.

Miten se stringit päällä otettu treenattu pylly- kuva sitten eroaa vaikka aikuisviihteestä? Ei välttämättä mitenkään, ja sitten taas vaikka miten. Se riippuu omasta asenteesta ja millä silmällä kuvaa katsoo. Ja tottakai kyllä siitäkin, missä se kuva jaetaan.

Siistit aikuisviihdelehdet ja treenilehdet ovat tosi paljon samanlaisia kuvitukseltaan. Molemmissa on vähäpukeisia ihmisiä ihot kiiltävänä. Jopa se sama tyyppi saattaisi olla kahden eri lehden kannessa.

Jos törmään uutisvirrassani naiskuvaan jossa vartalo on kiertynyt siten että pylly on edessä ja vyötärö näyttää mahdollisimman kapealta, kiinnittyy huomioni juuri siihen pyllyyn. Mutta en katso sitä kuin kankkua halvassa eroottisessa tv-elokuvassa, vaan näen sen, mitä sen eteen on tehty. Vertaan pakaroiden tilaa takareisiin(jotka usein laahaavat perässä) ja mahdollisiin etureiden (etenkin vastus lateralisin ja medialisin sekä rectus femoriksen erottuvuuteen) pullotuksiin.


Ystäväni joskus kysyi että miltä tuntuu kun puoliso treenauttaa kauniita naisia, seisoo niiden takana kun ne kyykkää ja kuvaa niitä ja kehuu miten pylly on pyöristynyt ja selkä leventynyt.

En ihan oikeasti ole ajatellut koko asiaa. Se on jotenkin niin iskostunut päähän se valmentamisen olemus, että en ole kyllä edes miettinyt mitä hän itse ajattelee. Uskoisin että jos paljon ajatus herpaantuisi itse tekemisestä, valmennusjälki olisi huonoa. En myöskään usko että gyne kauheasti kelailee duuniaan että jes, maailman paras työ ikinä.

Ihmiskeho on pääsääntöisesti samanlainen kaikilla vaatteiden alla. olemme eri kokoisia ja mallisia, mutta ne pääpointit on samat. Lihakset on samat, luut, kaikilla on nenä ja sormia kymmenen ja kantapäät ja napa. Sit ne raamit on vaan erilaisia ja eri kokoisia.
Mut pointti on varmaan selvä.

Kyllä mä uskon että mun mies kiinnittää huomiota niihin, joita se ei treenaa. Koska, kattoohan kaikki kaikkia. tietysti.


Mutta palataan vielä niihin selfieihin. Mikä niissä niin hirveästi ärsyttää? Onko ihminen automaattisesti jotenkin tyhmä, kun se jakaa kuvan itsestään? Ja jos niin miksi se on tyhmä, ajattelematon hölmö, joka kalastelee vaan tykkäyksiä.

Tottakai niitäkin on, ihan samalla lailla kuin on niitä, jotka oikeasti kuvittelee että lihas kasvaa SYÖMÄLLÄ PALJON.

Mutta oikeasti, mitä kukaan tekee jollain "kaksi tykkää"-osiosta jossain sosiaalisessa mediassa?

Mä en esimerkiksi jaksa puhua puhelimessa ihmisten kanssa. Se on kauhean raskasta. Ihan siksi, että saan tehdä lapsiperheen arjessa sitä oikeasti joskus 10 aikaan illalla. En jaksa. Silloin mä oon hiljaa. :D

Mut sit mä esimerkiksi lähettelen mun ystävän kans kuvia watsapissa. Siis vaikka tämmösiä:

Ja se vastaa jotakin samantyyppistä turhaa. Mut se kertoo siitä bondista. Että täällä ollaan, oot mielessä vaikka en mitään sanokaan.
Ja _se_ on munsta hienoa nykyteknologiassa. Tottakai me tiedetään olevamme hyvin ystäviemme mielissä vaikkei ne sitä kerro. Mutta on makia voida kertoa se ohimennen. Samalla tavalla kun kaikissa parisuhdejutuissa kehotetaan ohimennessään sipaisemaan kumppania pyllystä, kun kiireisessä arjessa kävellään ohi.
Eiks oo mageeta?!

Tai se, että kaveri tekee tiukkaa kyykkysarjaa, niin toinen ottaa siitä videota? että voi elää sen mahtavan hetken uudelleen, kun hyppäsi ekaa kertaa elämässään 90 senttiä tai yli? Että voi videolta sitten katsoa että mikä meni pieleen ja mitä pitää kehittää, missä onnistui? oliko selkä mutkalla, sukelsiko hanuri, oliko tarpeeksi pystyssä ja kuinka syvään kyykkäsi? Ja sit sen videon voi jakaa somessa että onnistuin, jee!

Miksi kameraa pitää nykyään jotenkin hävetä, kun ennen se oli juhlan paikka, kun kuvaa otettiin?

Kuvaaminen on aina ollut muistojen taltioimista, tapa napata hetki kiinni.

Kuvataan lasten varpaita, sormia, syntymää, juhlapäiviä, puetaan lapsi poroksi ja napataan kuva. Nauretaan sen tyttöystävälle sitä kun ne on viistoista ja poikaa hävettää. Mut silti, se muisto on myös kuvana. Eikö se ole hyvä asia?

No, tästä kaikki on varmaan samaa mieltä. Mut se JULKAISEMINEN. onko niinku pakko jakaa kaikki?
No ei tietenkään, mut miks ei? Jos pirjoriitta fitnessbabe tykkää jakaa kehityskuviaan, niin varmaan ne, jotka pirjoriitan oikeasti tuntee, tajuavat, ettei kuvilla ole tarkoitus hakea huomiota vaan kuntokuva/treenikuva/ruoka-annos/ what ever on vaan yksi tapa kertoa, että hellurei, pirjoriitta teki tätä. Se, että kuva on otettu vaikka sivuttain salilla sarjojen välissä, johtuu just siitä, että fitnessbabe pirjoriitta ei voi ottaa sukankutomiskuvaa koska ei tee sitä.

Ei kenenkään karhu-villasukat herätä niin paljon närää? tai värityskirjat? siis AIKUISTEN VÄRITYSKIRJAT? Tai lomakuvat. Varpaat ja taustalla sininen vesi uima-altaassa ja aurinkolasit, ehkä joku drinkkikin näkyy kuvassa. Tai kissat, koirat, vauvat, piirustukset, huonekalut, sisustus...
Ei siinä mitään pahaa ole, mut siis se PÄRSTÄ, älä nyt sitä jaa herranjestas, kun heti saat leiman otsaan että oot tyhmä, keskenkasvuinen ja narsistinen.

Vaikka hei, se on vaan kuva. Selfie.


Juoksu muuten ei oo narsistinen laji.
Sali on.

Tiijä sitte miksi. Ehkä kun niiden tavoitteet on erilaiset. vaikkei edes oo. Salilla voi tehdä muutakin, ku muokkkaa kehoa.

Itse olen siitä hyvä esimerkki. Mä en muokkaa tällä hetkellä mun kehoa vaan asioita, joita sillä voi tuottaa. Tehdä. Saavuttaa.

Ja kyllä, otan siitä kuvia.
Eik oo kivaa, että toinen haluaa jakaa kanssasi mukavan muiston, mukavasta asiasta? Jutusta, josta tykkäs? Jossa oli itse mukana?

Tiättekö, tosi monissa perekuvissa on niin, että äitit puuttuu. tai isät. Enkä tarkoita nyt joulupukin läsnäoloa vaan muuten. Joku oli aina kameran takana räppäämässä kuvaa.

Kyl mä tykkään et mulla on 80 vuotiaana kuvia, joissa mä oon lasten kans, vaikka ne olis vähän yläviistosta ja vinoon otettuja että koko joukkue mahtuu kuvaan. Ottaen huomioon että 11 vuotisen äitiurani aikana olen viettänyt vuosia kotona lapsien kanssa yhteensä noin kuusi- seitsemän vuotta, on niihin mahtunu tpaljon hetkiä, joita ei ole voinut kukaan muu ikuistaa kuin minä itse. Kääntämällä kameran puhelimesta ja räpsäisemällä sellaisen, jossa en itse ole parhaimmillani mutta jota voin hymyssä suin muistella myöhemmin. että ai vitsi tuokin oli kiva reissu. Päivä. Hetki. Juttu.


Jos vaikka mun kuvien jakaminen ei nappaa, voi sieltä klikkaa että älä näytä. Problem solved.

Mutta mitäpä jos katsoisit kuvaa uusin silmin että kappas, ompa Annalla ollukin kivaa.
Mukavaa että halusi jakaa tän minunkin kanssani.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

vapaa viikonloppu ja kipuileva lapa.




Mulla on ollut viikonloppuvapaa. Pitkästä aikaa kaksi päivää putkeen ihan vaan lonkanvetoa. Viime viikonloppu meni patikassa (kokeile #lifepatikka2015 niin tiedät mistä laiffilaiset puhuu koko vuoden) Helsingissä ja nyt oli vuorossa miehellä, joka meillä asuu, Optimal Performancella koulutusviikonloppu.

Siellä oli vaikka ketä tuttuja. En tajua miksi se pt-homma mua aina kummittelee. Nyt taas kun sain pätkiä infoa niin hirveä kuumotus. Vaikken mä edes olisi välttämättä kauhean hyvä kokopäiväammatti-PT. Silti mä imen kokoajan tietoa joka puolelta myös siitä hommasta.
Ja kun mä kuitenkin tosi paljon diggaan mun nykyistä duunii.

Just tossa mietin yks päivä että harvemmin sitä on semmoinen olo töihin mennessä että suoraan sanottuna vituttas. Siis sillai syvällä rintaäänellä. Tottakai kaikilla on niitä päiviä, kun ei jaksa ja väsyttää ja edessä on joku tosi tylsä pakollinen papaerihomma. Mut et maanantai ei ahista mua. Mulla ei varmaan koko vuoden aikana ole ollut oloa että vmp. Ja se on oikeasti tosi hienoa. Että on oikeasti semmoinen olo että tässä on hyvä.
Että mä tykkään mun työstä. Että oikeasti on semmoinen olo että aamuisin on kiva lähtee töihin. Paljon vaikuttaa toki myös esimiestyöskentely. Mulla on tosi hyvä esimies, joka antaa sopivasti siimaa ja vapautta mutta on kuitenkin tyyppi jolle voin soittaa kun hommat ei luista. :D

Mulla on duunissa tosi paljon hyviä juttuja. Esimerkiksi se oppi. Kokoajan oppii uusia asioita ja törmää juttuihin joihin ei ilman tota työtä olis ehkä koskaan törmänny. Tutustun mieelenkiintoisiin ihmisiin ja näin henkilökohtaiseen elämään niin mä uskon vahvasti että mun seesteisyys treenirintamalla on myös sen ansiota, että mä olen sen voimalan lisäksi myös työssäni oppinut juttuja ja kasvanut myös sitä kautta ihmisenä.

Mulla on myös ihania työkavereita. Ei vaan siinä omassa myymälässä vaan kauppakeskuksessa. Kuulostaa karseelta halipusuttelulta, mutta munsta on tosi mageeta että ne samat naamat on päivästä toiseen siellä. Et jutellaan kuulumisia ja lainataan kahvimaitoa.
Siitä tulee tavallaan semmoinen yhteisöllisyys-fiilis. Se että hei, mä kuulun johonkin. Ja onhan meillä talollakin upeita tyyppejä töissä. <3 Mulle tuli muuten kerran yks asiakas ostamaan yhtä tuotetta, jota olin kehunu instassa. Sanoi että kehu jatkossakin siellä kun hän seuraa. Nauratti. Mutta hyvällä tavalla. Asiakkaat on myyntityössä tosi tärkeitä. Munsta on ihanaa kun yksikin pariskunta tulee sisään ja aina ne kysyy että mitä mulle kuuluu ja oonko ollu terveenä. Mitä mun lapsille kuuluu. Ja ihmiset on jotenkin niin otettuja kun muistan mitä ne käy ostamassa. :) Asiakkaat on iso osa mun työtä, mun päiviä. Ei vain myynnillisesti vaan muutenkin. Mä opin heiltäkin joka päivä. en ala nyt eritelemään mutta arvatkaa miten siistiä on kun yksikin sairaanhoitaja ohi kävellessään piipahtaa kertomaan niveltensä kuulumisia. Miten hyvin joku on niihin tehonnut. Munsta on ihanaa että ihmiset kokee sen tärkeäksi, että mä tiedän. Että ne tulee mieluummin meille ostoksille kuin tilaa "halval netist." Että sillä asiakaspalvelulla ja ihmisten välisellä kohtaamisella on oikeasti merkitys. Mulla on yks viittä vaille valmis ekonomi kans duunissa siinä likellä. Sen kanssa jutellaan monesti työjuttuja. Yleensä me jutellaan vaan niitä. Työjuttuja. Ja se kertoi miten kaipais semmoseen duuniin missei tarttis olla kenenkää kans tekemisissä. Näin karrikoidusti. Oon mä niinä päivinä, kun kaikki o mun vikaa ja mä olen oikea kakkasanko, miettiny että olis ihanaa olla jossain kopissa töissä. Mut en mä oikeesti kestäis sitä etten sais olla ihmisten kansa tekemisissä. Mut hei, siis tänhän pitäs olla reeniblogi ja tässä mä läpisen jostain sielunrauhasta!!! Joten niitä reenijuttuja. Mä tossa puotoista vkoa sitten kipeytin mun lavan seudulta jotain tosi kipeästi. Tuntuu muutenkin siltä että oon kokoajan vaan enemmän ja enemmän vajavainen rampa. Kokoajan joku paikka kipeytyy. Nyt siis lavan alue. Treeni oli semmoine raivoreeni, työntöä, et- ja takakyykkyjä ja pystyjä tangolla. kaikki mojovasti just sinne ja jossain vaiheessa tajusin että mua vähän sattuu. No kaikki me tiedetään että raivoreeniä ei pysäytä mikää joten sillä mentiin millä oltiin menossa. pe-la-su oli lepoa ja maanantaina yritin vetää maasta siinä onnistumatta. Tai no, vedin mutta keveästi vaan jollain 70 kilolla ja oli kyllä aika ikävää. Ei itse liikkeen aikana mutta lopettaessa. Eikä homma ole oikein edennyt. Se kipuili eilenkin kun imuroin ja luutusin, joten ehkä se tarkoittaa sitä että miehen, joka meillä asuu, olisi ihan pakko alkaa siivoomaan täällä. :D :D Huomenna olis tarkoitus taas kokeilla jotain jumppaa. Tällä vkolla oli kolme reeniä, ja perjantain reeni oli kyykkäämisen osalta ihan ok, mut kaikki muu meniki poskelleen. ei toi lavan alue vaan toimi. Pitäs ehkä käyhdä jollain niksauttajalla kysymässä. Kun se vaikuttaa kaikkeen tekemiseen. Ai niin, ostin uudet rillit. edelliset on viis vuotta vanhat.

Eik oo ihan sairaan mageet?


Mulla on ollu viime postauksen jälkeen hirvee palo taas kirjoittaa tätä. Mutta sit taas mä mietin että mitä ihmettä mä kirjoitan. Kun mua ei huvita kirjoittaa mun koko elämästä, mun treenitkään ei oo semmosia että niistä mitään kerrottavaa irtois ja sit mä oon kauheen huono angstaan. Ja ku emmä ees sisusta. Eilen menin kodin anttilaan poikien kanssa vakaana aikomuksena ostaa joku juttu jota suunnittelin kotona, mutta kun pääsin sinne, en muistanu yhtään, mitä se oli. :D hypistelin kaikkee nättii ja olin että ompa kyllä mutta mihin mä tän laitan. :D Mikä funktio tällä tavaralla on.
En keksiny.

Mut hei mä lopetan nyt. Yritän alkaa muotoilee tän blogin ulkonäköä. en ehkä osaa. :D

maanantai 26. lokakuuta 2015

Itsensä löytämisestä silloin kun ei tiennyt hukassa olevansakaan

Mulle on tapahtunut hirveästi, eikä kuitenkaan mitään. Viime kerrasta on aikaa enkä jotenkin vaan enää saa aikaiseksi avata konetta illalla.

Periaatteessa tärkeimmät kai on siinä, että elokuun alussa kävin Toimintasali Voimalassa semmoisen alkuvoimaa-kurssin, ja aloin treenata eri tavoin kuin koskaan aiemmin.

Mua oli jo pidemmän aikaa rassannut se, että niin paljon kun salireenistä tykkäänkin, se ei enää suoranaisesti antanut mulle "haasteita." Treenipainot nousi hiljalleen juu, mutta kun mä en syä kurinalaisesti, ei se näkynyt treenin tulos missään. Tavallaan sillä ei ole väliäkään mutta kun se kuitenkin on tuon kaltaisessa treenissä yks juttu, niin turhauduin hieman.

Kävin alkuvoimaa-leirin, ja sain tosi paljon uutta virtaa reenaamiseen. Treenitapa vaihtui sillä sekunnilla, ja nykyään en treenaa enää juuri millään jaolla enkä 3x8.

Sen lisäksi, että treenitapa muuttui, muuttui myös motivaatio ja kiinnostus esim. omaa vaakaa kohtaan.
Se ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta mua enää tippaakaan. Siis vaaka.

Treenan tällä hetkellä sekä voimalassa että easyllä, vähän fiiliksen mukaan. Voimala on kyllä niin loistomesta että suosittelen kaikille. Siellä jutellaan, moikataan ja aina on hyvä pössis.
Treenaan nykyään lähes poikkeuksetta iltaisin, niin jengiä on monesti vähemmän mestoilla mutta who cares.

oon alkanu hyppimään boxeille, vetämään maasta, kyykkäämään etupainotteisesti, lyömään traktorinrengasta lekalla, penkkaamaan tangolla ja UUSIN rakkaus on painonnosto.

Siihen kävin pienen alkeiskurssin reilu vko sitten. Tempaus ja Työntö ovat tällä hetkellä opintielläni, ja onhan se kuulkaa haastavaa hommaa! ei ollenkaan niin heleppua kuin luulisi.


Olen myös oppinut rakastamaan itseäni enemmän.
Voimalassa ei ole peilejä. Liike pitää _tuntea_ , ei nähdä. Tärkeintä on liike ja painot, ulkonäkö on sivutuote. Se on ohjenuora, jonka kanssa nykyään kuljen.

Myönnän olleeni erittäin ulkonäkökeskeinen aina, kukapa nainen nyt ei olisi. Ja onhan fysiikkalajit ulkonäkökeskeisiä.

Nyt kun katon vaikka olkapäitäni, en mieti kuinka niistä saisi pyöreämmät vaan kuinka niillä saisi liikuteltua rautaa mahdollisimman paljon. Onnistuminen tulee jostain muusta kuin lihaspumpista. En sano että se on paha asia, ei todellakaan ja edelleen olen fysiikkalajeista kiinnostunut. Mutta itselleni on tullut jokin valaistuminen sen suhteen että LIIKE on kaikkein tärkein. Paljon nousee kuinka ylös, kuinka hiki, hiuka siistiä.
Ei niinkään että miltä mä näytän. Miltä tää saa mut näyttämään. miten saisin itseni symmetriseksi. Paremmaksi, kauniimmaksi, oikeammanlaiseksi. Määrätynlaiseksi.

Välillä teen tottakai jotain vipareita sivuille ja pakarapotkuja, mutta ne on enemmänkin semmoisia leikkijuttuja, kivoja lisähommia, ei itseisarvoja treeneissä.

Välillä teen 3x12, välillä 6x5. sillä ei ole mulle mitään merkitystä, pääasia on että treeni toimii, hikoilen, liikun, opin, teen.
Se, näkyykö se MINUSSA, on sivuseikka. Kunhan se näkyy tangon päissä olevissa kiekoissa, boxien korkeuden nousussa, painavamman lekan käytössä, leuanvetotoistoissa..



TÖISTÄ

Mulla tuli vuosi täyteen tässä työpaikassa edellisiviikolla, puolitoista vkoa sitten.

Yhtäkkiä on kulunut vuosi siitäkin.

Mulle on tarjottu PT:n täysipäiväisiä töitäkin tässä välissä, joku kk sitten. Valitsin lopulta tämän, monestakin syystä.


En muista oonko koskaan sen kummemmin kertonu missä oon töissä ja mitä teen, en kuitenkaan ruodi sitä tässäkään sen kummemmin. Sanon vaan että hyvä ja iso talo takana ja hommat toimii. Sitä arvostan työssä.
Ja sitä että saa oppia uutta, kokoajan. Että teen työtä asioiden parissa, joihin uskon. Tämä työ sivuaa todella paljon pt:n työtänikin, ja saa paljon jutella asiakkaiden kanssa ruuasta ja liikunnasta.
Ja pääsen silti illaksi kotiin. :D


Viikonloppuna on tarkoitus lähteä Helsinkiin työn puolesta. Ennen se olisi stressannut mua todella paljon sen suhteen, että ehdin tehdä kaikki treenit ennen sitä.


Nykyään mä en ressaa enää ollenkaan. Kuuntelen mun kroppaa, mikä sen fiilis on ja mitä se kaipaa ja haluaa. Viime viikollakin ehdin tekemään kolme reeniä. Se on oikeastaan aika vakio mulla, 3-4 treeniä viikossa tasaisesti. Treenit ei saa olla enää liian pitkiä, yritän nukkuakin tarpeeksi mutta aina se ei onnistu.

Ruokailuista yritän pitää kiinni mutta välillä "lipsun" siitäkin, vaikken suoraan koe herkkuja lipsumisekseni vaan enemmänkin lipsumista on se, kun ei tule syötyä kunnolla ruokaa. Välillä tapahtuu sitäkin.


Tuntuu, että olen oikeasti ensimmäistä kertaa oikeasti, täysin, varpaita myöten, balanssissa.
Enää en kaipaa parsakaalidieettiä tai #fitness- elämää. en tiedä olenko koskaan suoranaisesti sitä kaivannutkaan, ehkä pyrkinyt tuomaan sitä osaksi elämääni. Kuitenkin, kun ikää ja kokemusta tulee lisää niin huomaa että viisauden myötä tulee myös itsensä löytämisen riemu.

Että vaikka lehden kuvassa tai joku fanittamani nainen on #tikis, se ei tarkoita että se olisi oma tavoitteeni. Jopa aina häirinnyt löysä vatsani, minä pidän siitäkin. :D

Tuntuu siltä kuin olisin aivopesty, mutta kuka sellaisen olisi minulle tehnyt?

Uskaltauduin oman tutun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mistä löytyikin ratkaisu ongelmaan, jota en tiennyt olevankaan.

Muutokset ovat tekemistasolla pieniä, mutta pään sisällä isoja. Tämä on minulle täydellistä.

Treenatessa on aina hyvä fiilis. En koskaan pety, en vaikka välillä en onnistukaan tai työntötekniikka ei olekaan täydellinen.
Treeneistä lähden aina hyvillä mielin enkä koe pettymystä. Peilistä minua katsoo minä itse. Ihminen jonka tunnen ja josta pidän. Joka millimetristäni.

Jos jätän treenit väliin, kehoni on väsynyt. Suoranaisesti en koe sellaista "mua ei vaan huvita"-fiilistä.

On ihanaa huomata että vihdoinkin sitä tuntee itsensä ja kroppansa tarpeet.

Osaan kuunnella sekä kehoani että mieltäni. Tottakai mielelläni olisi tarpeita ja stressinoireita ilmassa jatkuvasti, ja mielensä rahoittaminen onkin oma juttunsa. Kokoajan joku stressaa ja on kiire ja pitää pitää pitää kokoajan ja suorittaa kauheasti.

Helpotan elämääni käymällä LIDLissä joka sunnuntai, samalla reissulla käyn viereisessä S-marketissa ostamassa riisi- ja kaurajuomaa nuorimmalle (joka on vuoden ollut räkäinen, limainen, yskivä ja aivan kaameen sairas kokoajan) jonka maidoton on kestänyt nyt kolme vkoa ja lima on tiessään.
Imuroin lauantaisin, yleensä vain keskikerroksen.
Ruokia yritetään järkkää edellisiltoina niin ettei oo niin jumalaton kiire töiden jälkeen. Pyykkiä pesen kokoajan, mutta kyllä meillä on kämppä rempallaan suurimman osan aikaa.

Jostain on pakko joustaa ja mennä aidan matalammalta puolen, mikäli haluaa myös olla, elää, katsoa lasten piirustuksia ja juoda kahvia rauhassa.

Mun valveillaoloaika lasten kanssa on noin neljä tuntia päivässä. Oon jotenki aatellu että yritän käyttää sitä aikaa semmoiseen rentoiluun suurimmaksi osaksi, ja siks meillä ei oo kauheen siistiä kokoajan. Mut lapset pääsee harrastuksiinsa, nuorimmainen osaa laulaa, piirtää, puhua, tanssia, rakastaa ulkoilua, leivotaan, jutellaan, luetaan kirjoja, harjoitellaan pottahommia, reenataan itsekin me aikuiset ja tehdään töitä, joista tykätään.

Oon myös pyrkinyt eliminoimaan ihmisiä ja asioita elämästäni, mitkä tuottaa pahaa mieltä ja ressiä. Elämä on muutenkin vajvaista niin en todellakaan halua käyttää vähää aikaani siihen että kuuntelen negatiivisten ihmisten negatiivisia juttuja. Tai että stressaan itse vielä jotain turhia juttuja kuten sitä, miten saisin näillä elintavoilla jonkin x-mallisen vartalon ja mahalöysät pois.
Ketä kiinnostaa? no ei mua ainakaan.

Kovaa treenaaminen on ihanaa. Rakastan haastaa kehoani ja mieltäni. Rakastan rakastaa ja helliä sitä. vaikka jäätelöllä. Tai sitten kovalla kyykkyreenillä. kaikkea sopivasti.
Nyt ja aina.



Ihanaa syksyä, yritän nukkua ensi yönä hiukan paremmin kuin viime yönä, nukkukaa tekin. Haastakaa itteänne, oppikaa uutta, olkaa avoimia, olkaa sopivasti armollisia, olkaa oikeassa paikassa vaativia.

Ja sanokaa ittellenne joka päivä että ootte tosi hyviä just tollasina.


PS: Insta on täynnä kuvia. @annarupu - nimen takaa löytyy.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

kuukausien hiljaiselo eikä siltikään mitään asiaa

Phuuh.
Taitaa alkaa olla aika sulkea koko blogi, kun ei tästä tunnu tulevan oikein mitään. Kovasti mietin ja ajattelen kirjoittelevani, sitten se aina jää oikean elämän jalkoihin, ja sen jälkeen taas kelaan että no, onko mulla oikeastaan enää edes asiaa, kerrottavaa tai ketään, kelle kertoa.

Nyt mulla kuitenkin vähän on kerrottavaa niin kerron.

Juoksin 10km ajassa 1h10min. Reenasin viis viikkoo ja sain juostua. Uskomatonta mutta minä jopa hieman tykästyin lajiin.
Kuitenkin, tuon Ideaparkijuoksun jälkeen homma on vähän jäänyt. Sillon tällön tulee juostua mutta tosi vähän. Enempi toi punttimaailma mua vaan vie. Siitä on kuviakin.

Eli olen elänyt ihan tavallista elämää, käyden töissä, syöden (huonosti) , treenaten ja eläen arkea perheen kanssa.


Joku aika sitten havahduin siihen, että mun paino nousi pari kiloa. Ei siis mitenkään hälyttävästi eikä mitään paniikkia ollut ilmassa (muutakuin ehkä vähän) mutta aloin pohtia sitä, kuinka huonosti syön. Rakastan napostella vähän väliä jotain, eikä tilannetta auta se, että mies joka meillä asuu on hulluna herkkuihin. Mun työ on seisomista 8h päivässä. ei siinä kauheesti kuluta. Ja jos syö pitkin päivää patukkaa ja raakasuklaata ja treenaa 2-4krt vkossa epäsäännöllisesti ja suunnittelemattomasti, ei siitä oikein mitään tule.

Toisaalta en kauheasti jaksa miettiä ulkonäköasioita enää. Jotenkin olen päässyt siihen mukavuuspisteeseen että joo, mun elämä on tälläistä ja musta on kiva reenaa ym mutta ehkä mun ei tarvi olla kuikelo, kireä, you name it.
Toisaalta se kiehtois kauheasti.

Kun en tästä enää nuorenekaan.

Oon myös tosi hyvä noudattamaan ohjeita, jos ne on jonkun muun laatimat kuin omat. En ole koskaan ollut nettivalmennuksissa(enkä itseasiassa nytkään) , ja suuresti fanittamani Jessica tuuttasi sopivaan saumaan ilmoille infon nettivalmennuksesta. Tai no, ei se ole nettivalmennus. Siihen kuuluu treeniohjelma ja ruokavalio, ei siis mitään raportointia tai kyselytuntia.
Sopii mulle! Laittelin pari vkoa sitten Jessicalle säpoa että I'm In ja siitä se lähti.
Makso hassut muutamat kympit ja ohjeet tuli sähköisesti. Ajatuksena mulla olisi saada siis tiristettyä rasvaa muutama kilo, etenkin tosta mun ikiongelmasta mahasta ja lantiolta. Toki nyt kun takana on kohta kuusi PÄIVÄÄ kärvistelyä, alan pohtia, onko tässä taaskaan mitään järkeä.

Toisaalta se, että treenit on suunnitelmalliset, auttaa mua tosi paljon, ja naurattaa nyt kun on 4jakoinen että miten musta tuntu puoltoista vuotta sitten että reenaan kokoajan, kun oli nelijakonen, ja nyt musta tuntuu tosi löysälle? :D
Ruokavalio ei sisällä gluteenia eikä maitotuotteita, mutta oon mä kahvia juonu maidolla. Toki juon kahvia huomattavasti vähemmän (arkena ) kuin aiemmin.

Viikolla kaikki meni suht ok. Mutta nyt viikonloppuna huomaan, kuinka hemmetin kiinni olemme niissä perus rutiineissamme jotka liittyvät syömiseen.
Meillä on tapana mussutella jotain hyvää iltaisin sohvalla, kun kaikki lapset nukkuu. Se on meidän yhteinen aika, ja sitä on tehty aina. Jotenkin siitä on taas hirveen vaikea päästä pois ajatuksellisesti. Ei mun tee ees mieli, kyse on enemmän siitä että se on kivaa.
mä tykkään syödä, ja mun ongelma on se, että mä haluaisin nauttia ruuasta. Nyt mä vaan mätän riisit ja jauhelihat ja perunat ja vihreet pavut ja munat kitaani, koska niin täytyy tehdä.

Tämän vuoksi minusta ei olisi koskaan huipputason bodaajaksi koska mä tykkään leipoa, mä tykkään syyä tattarileipää, mä tykkään syyä rahkaaki, mä tykkään syyä pähkinöitä, mulpereita, marjoja, spirulinaa, ketsuppia, raakasuklaata, lohta, ite tehtyä hernekeittoa, porkkanoita, punajuuria, ananasta…
Ei ruuan tarvitse olla mulle siis vaan rasvaa ja sokeria, mutta mä tykkään siitä että ruoka on hyvää ja muutakin kuin polttoainetta. Tää on mun suurin ongelma.

Meille tuli kauppaan tällä viikolla WheyHeyt. Siis ne proteiinijäätelöt, tiedättekös?
Voi LUOJA, mies joka meillä asuu on maistanu nyt kolmea ja mä siis kans lusikalliset kaikkia että tiijän miltä maistuu aj voi tsiisös että ne on hyviä. Ja niitäkään en voi syyä.
Enkä pehmistä rösseleillä.

Onneksi täällä on kesä sellainen että pipo päässä saa kulukia ni vielä ei niin haittaa. Mut mitä kuukauden päästä, kun söisin mansikoita ja herneitä yllin kyllin?
En syö.

Mä en liho muodottomaksi, koska mä olen mä. Mutta mä tykkään ehkä kuitenkin elää löysemmin. Miksi mä sitten aina palaan tähän samaan uudelleen ja uudelleen?

En tiedä.
Joka päivä mä kuitenkin olen tosi tyytyväinen itseeni että jes jes taas meni yks päivä. Mutta eihän se niinkään voi olla?
Voi olla että kyse on nyt alkukangertelusta ja kun tuloksia alkaa tulla, on tää helpompaa. Eikä mulla mitään vaikeuksia sen suuremmin oo ollu kuin vasta nyt viikonloppuna, kun ollaan molemmat vapailla pari päivää samaan aikaan. Tajuan vaan kuinka iso asia se eväs mulle on. Ja mitä kaikkea se tarkoittaa, muutakin kuin sitä että pysyn hengissä.

Toki mulla on iltapalakalkkunoille vaihtoehtona vähän puddea. Tein eilen yhen satsin ja tälle illalle toisen. Syön sen kohta, kun oon saanu tän kirjoitettua. Se on pelastanu kyllä paljon.

Toisaalta, kun meen salille, tajuan kuinka jees mun ruoka on. Että tätä vartenhan mä syön "kurinalaisesti."

Hullua tämä elämä.


Tänään otin kuvaa selästä. Masennuin (no en mut vähän olin leuka lattiassa) kun tajusin että ei hitto, mulla ei oo tapahtunu selässä(kään) MITÄÄN kehitystä vuoteen. VUOTEEN. Ehkä siis tää järjestelmällinen nelijakoinen treenihjelma ja syöminen ovat ihan hyviä juttuja.

Kuitenkin.


Mulla alkaa loma 10.7. Ajattelin että sillon pidän semmosen vapaan syönnin päivän. Isommat lapset tulee tuolloin isältään kesälomalta, ja voisin syödä herkkuja. Saa nähä, tekeekö sit vielä mieli.

AV täyttää 2 sillon, kun oon tehny tätä 2kk.

Ihan käsittämätöntä. Mulla on ollut kohta tää blogi kaksi vuotta. Alussa tämä oli mulle tosi iso henkireikä ja sain tätä kautta muutaman tosi kivan frendin ja luottotyypin joille sain puhua mun läskeistä ja salihommista muuallakin kuin näissä blogien kommenttikentissä.
Välillä on haikea fiilis. Tuolloin reenasin Classicilla, salilla jonne mulla on kokoajan ikävä. En vaan tiijä miten siellä kävisin. Olen harkinnut jo varmaan kolme kuukautta että ostaisin kymppikortin sinne ja kävisin aina kun pääsisin. Esim jalkareenien veivaaminen siellä on ihan huippua. Plus siellä on paremmat alataljat kuin nykyisellä salillani. plus plus plus.
Toisaalta nykyisellä salillani olen tullut vallan tutuiksi niin monien kanssa että hassua se olisi sieltäkään lähteä. Ja se on niin HELPPO, kun työmatkan varrella voin käydä jumpalla, on lähellä kotia ja ja ja.
Mut silti mä kuljen mun Classic-huppari päällä, seuraan facessa niiden tapahtumia ja haaveilen että vielä mä palaan.

Muutenkin on haikeeta. Elämä on muuttunut niin paljon vuodessa. kahdessa. Rakastan mun elämää, oikeesti. Vaikka välillä onkin kiire ja hässäkkää ja vatulointia ja kähinää ja väsyttää ja ja ja. Silti mun elämä on pääpiirteittäin ja pientä hiomista vaille just sellasta mistä tykkään.

Musta tulee myös vanha. Sitäkin oon miettiny.

Nymmää lopetan ja syän sen mun puddingin. MUMS!

yritän pitää teidät ajan tasalla tässä mun tuskaisessa projektissani, mikäli se enää ketään kiinnostaa. PUS!