ensitavoite

ensitavoite

lauantai 7. helmikuuta 2015

Lapset ensin! (vai miten se oli)

Vähän provosoiva otsikko. Mutta.


Mulle kuuluu hyvää. olin eilen työreissulla stadissa, heräsin neljältä aamulla ja kotiin tulin yhentoista maissa illalla. Pitkä päivä, mutta kiva ja antoisa.
Treenitkin sujuu, pientä hiomista tässä sen suhteen, mutta käsittämätöntä, mun olat ja selkä on edistyneet. :O en tajua miten se on mahdollista kun treenaan niin vähän, mutta mies joka meillä asuu, epäili sen liittyvän just siihen.
Pyhä kolminaisuus, treeni ruoka ja lepo.

Mutta siis, oon tässä viime aikoina palannut vuoden takaisiin tunnelmiin.

Siis siihen, kun saatiin kuulla että meidän vauvasta oli tehty lastensuojeluilmoitus koska äiti käy salilla. Ei se mua enää häiritse, mutta näin jälkikäteen kun mietin, niin vaikuttiko se johonkuhun muuhun, joka asiasta kuuli? johonkuhun toiseen äitiin, joka mahdollisesti kamppaili raskauskilojen kanssa, joka halusi laihduttaa eikä sitten vaikka uskaltanutkaan, koska pelkäsi, että jotain samanlaista tapahtuu?

Jääkö laihduttamatta, muuttamatta epäterveitä tapojaan, koska pelkää mitä sitten tapahtuu, miten ihmiset reagoivat?

En tiedä.

Tämä ajatus lähti liikkeelle siitä, kun mulla on yksi tuttava, joka halusi laihtua. Hän sitten aloittikin laihtumisen, terveemmän elämän. Seurasin asiaa sivusta, koska ei olla mitenkään hirveästi enää tekemisissä, vaikka vuosia sitten enemmän pidettiinkin yhtä.
Seurasin sivusta, toisin sanoen facebookista.
Välillä oli hyviä päiviä, välillä huonoja, mutta paino tippui kokoajan ja vaakalukemat piristivät häntä ja kuvia jakoi onnellisena siitä, että sai tuloksia.
Hän opiskeli ja teki töitä samaan aikaan, useamman lapsen äiti. Silti hän kävi treenaamassa ja söi hyvin, vaikka muu perhe saikin herkkuja.


Aika kului, ja jotenkin olin jäänyt ajatukseen, että hän oli todella tyytyväinen elämäänsä ja ennenkaikkea itseensä. Se nyt kai on tärkeintä tässä elämässä, että rakastaa itseään jotta voi rakastaa muita.

Sitten, yks kaks, salamana taivaalta, luin eräänä päivänä päivityksen jossa hän sanoi lopettavansa saliommat iritsanovansa korttinsa.
Olin niin yllättynyt, etten osannut sanoa siihen mitään; enkä ole sanonut vieläkään. Asiahan ei minulle pätkääkään kuulu, mutta sai ajatuksia heräämään aiheen tiimoilta.

Hän myös sanoi jotakin, jota jäin myös miettimään;
Ehkä mun lapset tarvii mua enemmän kuin se kuntosali.

No aivan varmasti näin on.

Kuntosali ei tarvitse ketään. ikinä. Sen omistajatkin tarvitsevat niitä ihmisiä vain siksi että sali olisi kannattavaa liiketoimintaa.
Ja sen jälkeen sali tarvitsee ihmisiä luomaan hengen ja boogien.
mutta silti, sali ei tarvitse ketään samoin kuin lapsi vanhempaansa, vaimo miestään, äiti lastaan, ystävä ystäväänsä.

Näinhän se on.

Mutta ketä varten siellä salilla sitten käydään?

Itseään vartenhan siellä pitäisi käydä. Olen monesti miettinyt että kuinka helvetin hölmöä hommaa se on, ja silti niin rakasta ja tärkeää, ihanaa ja mahtavaa. Että miten siihen ei koskaan kyllästy!

En tarkoita, että kaikkien tulisi tuntea samoin. Ei suinkaan, jokaiselle tässä maailmassa on jokin juttu, jonka tekeminen on niin mahtavaa ettei sitä pysty selittämään.

Minulle se on kuntosali, punttisali, punttis, sali, kunttis, jumpalla käynti… Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Jäin pohtimaan, kuinka raskasta salitreeni tai juokseminen tai mikä nyt ikinä, on, jos sitä ei rakasta. Jos se on tervan juontia ja sitä tekee vaikka vaan siksi että vaikka mies sanoo että sun perse on levinny (siinä vaiheessa joutaa mies vaihtoon, vaikka asiassa olisikin vinha perä. ) , tai etä fitness on muotia tai sara backilla on magee bersaus tai kun kaverikin tai kun se yks ihku tyyppi siellä salilla käy tai tai tai..

Jos syy on mikään muu kuin se, että _minä_ITSE_tarvitsen_salia, on se aivan varmasti ihan maailman suurinta paskaa.
Siksi kai ihmiset sen treenaamisen jossain vaiheessa lopettavatkin. Koska se ei ole oikeasti just sitä, mitä haluaa tehä.

Miksi äiti ei saisi tarvita jotain muuta kuin lapset? tai lapset ja miehen? tai lapset ja miehen ja kodin? tai lapset ja miehen ja kodin ja työn? Noin niinku ihan maksimissaan. Miksi olisi väärin sanoa että "no minä todellakin haluan ja tarvitsen muutakin kuin nämä em asiat."

Meistä tehtiin(tai minä siinä syypää olin, isästä ja hänen harrastuneisuudestaan tai työssäkäynnistään ei ollut väliä.) lastensuojeluilmoitus, koska äiti käy salilla ja puhuu siitä facebookissa ja tappelee(?!) siitä somessa. Että äitiä ei paljon lapsi kiinnosta.
Miksi ihmeessä me teemme tämän toisillemme? Miksi ihmeessä se, että minä haluan raskauskilot pois, olisi pois lapseltani? tai heistä keltään, heitä kun on kolme.

Seuraan erään suositun bloggaajan raskauskilojen pudotusta. Hän jakaa kuvia itsestään ja vauvasta salilla. ensimmäinen ajatukseni ei ollut suinkaan että VAU, mitä se olisi ollut vuosi sitten. ei suinkaan, nyt se on että miten toi uskaltaa ton kuvan laittaa nettiin.
Minusta on upeeta, että hän pohtii avoimesti sitä, että miten saa painon pois ja jakaa kuvia itsestään "ennen" ja motivoituu niistä varmasti itse. Silti mietin, mitä joku muu ajattelee. Mahtaako jonkun karvaiset kädet hieroutua toisiaan vasten?

Treenaava äiti on ihan yhtä huono tai hyvä kuin äiti joka kutoo, maalaa, lukee, kokkaa, leipoo..
Tai no, mun mielestä treenaava aikuinen on helvetin hyvä esimerkki lapselle.
Kun mun isommat lapset kysy miks mä syön kanaa ja riisiä, kerroin. Ei mielestäni tarvitse hyssytellä että on ihan ok olla ylipainoinen. Ylipainolla, josta puhun lasten kanssa, ei ole mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Ylipaino tuo sairauksia, lukuisia sairauksia, ja on epäterveellistä. Siis ylipaino on epätervettä keholle. Nivelille, sydämelle.. You name it. Yleensä ylipainoon päästään, kun syödään väärin. nukutaan väärin ja liikutaan väärin. Tai siis, noh, ei liikuta.
Ylipaino tuottaa oikeesti tosi paljon pahaa mieltä. Ei jaksa, ei halua, ei huvita, ei kehtaa, ei viitti, ei taas jaksa, sittenkään ei jaksa..
Ja SILLÄ ylipainolla ei ole mitään tekemistä sen pinnallisuuden kanssa.
Minä voin tämän lapselle kertoa. Että ylipaino ei ole koskaan ihmiskeholle hyväksi.
Miksi mun olisi pitänyt jäädä ylipainoiseksi? Miksi lihavuuden pitäisi olla ok?
Lapselle on hyvä opettaa että itseään kuuluu rakastaa, mutta mun mielestä lapselle voi myös opettaa sen, että voi asettaa tavoitteita, niitä voi saavuttaa ja terveellisyys on ihan normaalia. Että treenaaminen (oli se mitä tahansa liikuntaa) On ihan arkipäiväistä.
Tai se, että otan itsestäi kuvan jossa näyy hauis, tai olkalihas. Miksi en voisi ottaa sitä kuvaa?
Miksi minun tulisi opettaa lapselle että hys hys älä liikaa ittestäs tykkää ja näytä sitä muille kun jolleki tulee paha mieli siitä että SÄ tykkäät ITESTÄS?


No niin, siinä tuli pieni
tähän väliin.


Oikeasti olin (kai?) puhumassa siitä, että kuinka kauan sitä jaksaa tehdä jotakin, mistä ei ollenkaan pidä?

Itse olen sellaisessa tosi huono. Jos mä en vaikka ole tykännyt työstä, olen vaihtanut sen. Jos en tykkää ruuasta, en syö sitä. Simppeliä.

Mietin sitten, että kuinka kauan vaikka se mun tuttava oli käyny salilla ja syöny rahkaa pitämättä siitä ollenkaan? Että kuinka kurjalta sen on tunnuttava, jos siellä salilla on käynytkin ihan muiden syiden, kuin itsensä takia.

Toinenkin frendini harjoitti fitness-lavat mielessään saleilua. Jumppasi ja kuvasi ja söi parsaa ja lusikoi öljyä iltasin. Veti rahkaa ja kävi poseerausharjoituksissa.
Sitte tuli stoppi.

Ja se on kyllä maailman onnellisin nyt. Ei toki siksi että lopetti ne hommelit, mutta elämä oli sillon semmosta että ehkä sen koossa pitämiseen tarvitsi jotakin järjestelmällistä. Näin vierestä seuranneena vaan pohdin, ei me olla koskaan näistä puhuttu.

Mä en elä ja hengitä fitnesstä. Jossain vaiheessa kovasti halusin. Kyllä mä myönnän, että jos mulla olis aikaa (eli siis ei lapsia) tehdä mun vapaa-ajalla mitä haluan, niin varmasti pohtisin näitä asioita enemmän ja kiinnittäisin niihin huomiota rutkasti isommalla kädellä kuin nyt.
Mutta ehkä mä en enää haluaisikaan näyttää kisalavakissalta (vaikka siis voi kuol kuol kuolaus onhan ne mageita myös offilla.) vaan terveeltä. Vähä niinku vaikka Kukka Laakso on munsta tosi hauska. Semmonen oikea ihminen. Oikeet ihmiset on tosi mielenkiintoisia, ja oon huomannu seuraavani paljon kiinnostuneempana niitä semmosia ihmisiä, joilla _ON_LAPSIA_ koska niihin pystyy jotenkin samaistumaan ja tietää päässään että joo toi tietää mimmosta tää elämä on.

Tottakai mä vertaan myös. Mun suuri kriisin aiheeni eli MAHA
(kuvat mtv.fi sekä keventajat)
jonka saisin pois jos tekisin niinku vaikka Kaisa Jaakkola sanoo (en tee, koska olen samanlainen vättynä kuin kaikki muutkin jotka eivät ala laihduttaa vaan syövät sohvalla suklaata levy toisensa perään ja miettivät että mäki näyttäsin tolta niinku toi tuolla teeveessä jos mä voisin mutku mullei oo aikaa on nii kiire..) , niin se maha olla öllöttää ja röllöttää tuossa. Ja sitten kun tullee joku äiskäliini jolla ei oo samanlaista niin mietin että voi kateus. Siltikään en mitään tee.

Toisaalta sitten taas, jos joku kauheesti valittaa että yhhyhhyy kun on niin vaikeeta tää elämä, niin tekis mieli tempasta korville. Mää laihutin itte lähes yksinhuoltajan roolissa. Ilman mikroa eli tein jokaisen aterian joka päivä joka kerta, samalla lapsille ja siivosin ja diipadaapailin. Mies oli töissä. Kokoajan. Sen verran että aamulla pääsin äkkiä salille.


Tuolta mun työn kautta Oon saanu tosi paljon uutta näkökulmaa hyvinvointiin ja terveyteen. Tottakai myös PT-opintojen kautta, mutta esimerkiksi noi superfoodit on olleet nyt mulle ensi kertaa käsin kosketeltavissa, ja chian siemenet esim ovat sellasia joista en luovu ikinä. Terveys on tullut mulle entistä tärkeämmäksi asiaksi, ja olen antanut itselleni luvan ajatella että ruoka on muutakin kuin polttoainetta. Ruoka, ravinto, kaikki mitä laitetaan suuhun ja niellään, tulisi olla sellaista mikä maistuu hyvälle. Ja sen ajatuksen omaaminen ei oo huono asia. Se vaan, että se hyvä ja maistuva ja nautinnollinen eväs ei oo suklaa (aina) eikä pitsan rasva. Että makunystyröitäkin voi muokata ja reenauttaa.
Kymmenen vuotta sitten kaikki "vihree" maistu musta ihan hirveelle. tottakai söin salaattia ja kurkkua etc, mutta vihreet teet, vihreet smoothiet etc. Ja nyt mä syön ja juon niitä tosi mielellään.


Noniin, nyt mä oon jo hukannu sen mun mahtavan
punaisen langan.
Tästä piti tulla semmonen kiinnostava yleismaailmallinen "ei aina vaan mun tylsistä treeneistä ja muista" vaan ihan oikeeta pohdintaa mutta näin tässä taas kävi.


No, kumminkin. Elämä on muutenkin tosi erilaista kuin vaikka vuosi sitten. Sillon mun omaa aikaa oli vain sali. Nyt työkin on paikka, jossa mä saan olla aikuinen minä, tehdä ja saada aikaan, kantaa vastuuta ja olla minä itse.
Toisille äideille se on tärkeämpää kuin toisille, mutta kyllä mä silti työn lisäksi haluan harrastaa liikuntaa. En siksi, että kuntosali tarvitsee minua vaan siksi, että minä tarvitsen sitä.

Eikä se oo mun lapsilta pois. Samalla ajatuksella pitäs lopettaa kampaajalla käynti, ystävien tapaaminen, televison katselu, lukeminen (Jörn Donner!!!), netissä istuminen (joo, oikeesti oon kyllä samaa mieltä) ja kaikki, mikä ei liity suoraan lapsiin. Eli tavallaan ruokakaupassa käynti on ok, jos sieltä ostaa lapsille ruokaa mut ei itelle sitä bissee.

Koska se on kumminki pois lapsilta.

Eikö nykyään saa olla ihminen ollenkaan sen jälkeen, kun saa lapsia?

1 kommentti:

  1. Minun rakastaja jätti minut jostain toisen naisen, ja olin avioero minun rakastaja minun kaksi poikaa kuluttua 8 vuoden avioliiton, ja myös minä todella rakastan häntä, joten otin yhteyttä Doctor Akim varten rakkautta rukous saada mieheni takaisin, minun suurin yllätys hän teki rakkautta paasto ja rukous minulle saada hänet takaisin minulle ja minun rakastaja palasi 48 tunnin kuluttua.

    Aion neuvoa sinua joku etsii kaikenlaista ratkaisu olisi ottaa yhteyttä tohtori Akim sähköpostitse osoitteeseen: {bestspellhome01@hotmail.com}.

    Alkaen: Ontario

    Nimi: Bradley Speck.

    VastaaPoista

heräsikö ajatus? jaa se kanssani!