Lapset ensin! (vai miten se oli)

Vähän provosoiva otsikko. Mutta.


Mulle kuuluu hyvää. olin eilen työreissulla stadissa, heräsin neljältä aamulla ja kotiin tulin yhentoista maissa illalla. Pitkä päivä, mutta kiva ja antoisa.
Treenitkin sujuu, pientä hiomista tässä sen suhteen, mutta käsittämätöntä, mun olat ja selkä on edistyneet. :O en tajua miten se on mahdollista kun treenaan niin vähän, mutta mies joka meillä asuu, epäili sen liittyvän just siihen.
Pyhä kolminaisuus, treeni ruoka ja lepo.

Mutta siis, oon tässä viime aikoina palannut vuoden takaisiin tunnelmiin.

Siis siihen, kun saatiin kuulla että meidän vauvasta oli tehty lastensuojeluilmoitus koska äiti käy salilla. Ei se mua enää häiritse, mutta näin jälkikäteen kun mietin, niin vaikuttiko se johonkuhun muuhun, joka asiasta kuuli? johonkuhun toiseen äitiin, joka mahdollisesti kamppaili raskauskilojen kanssa, joka halusi laihduttaa eikä sitten vaikka uskaltanutkaan, koska pelkäsi, että jotain samanlaista tapahtuu?

Jääkö laihduttamatta, muuttamatta epäterveitä tapojaan, koska pelkää mitä sitten tapahtuu, miten ihmiset reagoivat?

En tiedä.

Tämä ajatus lähti liikkeelle siitä, kun mulla on yksi tuttava, joka halusi laihtua. Hän sitten aloittikin laihtumisen, terveemmän elämän. Seurasin asiaa sivusta, koska ei olla mitenkään hirveästi enää tekemisissä, vaikka vuosia sitten enemmän pidettiinkin yhtä.
Seurasin sivusta, toisin sanoen facebookista.
Välillä oli hyviä päiviä, välillä huonoja, mutta paino tippui kokoajan ja vaakalukemat piristivät häntä ja kuvia jakoi onnellisena siitä, että sai tuloksia.
Hän opiskeli ja teki töitä samaan aikaan, useamman lapsen äiti. Silti hän kävi treenaamassa ja söi hyvin, vaikka muu perhe saikin herkkuja.


Aika kului, ja jotenkin olin jäänyt ajatukseen, että hän oli todella tyytyväinen elämäänsä ja ennenkaikkea itseensä. Se nyt kai on tärkeintä tässä elämässä, että rakastaa itseään jotta voi rakastaa muita.

Sitten, yks kaks, salamana taivaalta, luin eräänä päivänä päivityksen jossa hän sanoi lopettavansa saliommat iritsanovansa korttinsa.
Olin niin yllättynyt, etten osannut sanoa siihen mitään; enkä ole sanonut vieläkään. Asiahan ei minulle pätkääkään kuulu, mutta sai ajatuksia heräämään aiheen tiimoilta.

Hän myös sanoi jotakin, jota jäin myös miettimään;
Ehkä mun lapset tarvii mua enemmän kuin se kuntosali.

No aivan varmasti näin on.

Kuntosali ei tarvitse ketään. ikinä. Sen omistajatkin tarvitsevat niitä ihmisiä vain siksi että sali olisi kannattavaa liiketoimintaa.
Ja sen jälkeen sali tarvitsee ihmisiä luomaan hengen ja boogien.
mutta silti, sali ei tarvitse ketään samoin kuin lapsi vanhempaansa, vaimo miestään, äiti lastaan, ystävä ystäväänsä.

Näinhän se on.

Mutta ketä varten siellä salilla sitten käydään?

Itseään vartenhan siellä pitäisi käydä. Olen monesti miettinyt että kuinka helvetin hölmöä hommaa se on, ja silti niin rakasta ja tärkeää, ihanaa ja mahtavaa. Että miten siihen ei koskaan kyllästy!

En tarkoita, että kaikkien tulisi tuntea samoin. Ei suinkaan, jokaiselle tässä maailmassa on jokin juttu, jonka tekeminen on niin mahtavaa ettei sitä pysty selittämään.

Minulle se on kuntosali, punttisali, punttis, sali, kunttis, jumpalla käynti… Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Jäin pohtimaan, kuinka raskasta salitreeni tai juokseminen tai mikä nyt ikinä, on, jos sitä ei rakasta. Jos se on tervan juontia ja sitä tekee vaikka vaan siksi että vaikka mies sanoo että sun perse on levinny (siinä vaiheessa joutaa mies vaihtoon, vaikka asiassa olisikin vinha perä. ) , tai etä fitness on muotia tai sara backilla on magee bersaus tai kun kaverikin tai kun se yks ihku tyyppi siellä salilla käy tai tai tai..

Jos syy on mikään muu kuin se, että _minä_ITSE_tarvitsen_salia, on se aivan varmasti ihan maailman suurinta paskaa.
Siksi kai ihmiset sen treenaamisen jossain vaiheessa lopettavatkin. Koska se ei ole oikeasti just sitä, mitä haluaa tehä.

Miksi äiti ei saisi tarvita jotain muuta kuin lapset? tai lapset ja miehen? tai lapset ja miehen ja kodin? tai lapset ja miehen ja kodin ja työn? Noin niinku ihan maksimissaan. Miksi olisi väärin sanoa että "no minä todellakin haluan ja tarvitsen muutakin kuin nämä em asiat."

Meistä tehtiin(tai minä siinä syypää olin, isästä ja hänen harrastuneisuudestaan tai työssäkäynnistään ei ollut väliä.) lastensuojeluilmoitus, koska äiti käy salilla ja puhuu siitä facebookissa ja tappelee(?!) siitä somessa. Että äitiä ei paljon lapsi kiinnosta.
Miksi ihmeessä me teemme tämän toisillemme? Miksi ihmeessä se, että minä haluan raskauskilot pois, olisi pois lapseltani? tai heistä keltään, heitä kun on kolme.

Seuraan erään suositun bloggaajan raskauskilojen pudotusta. Hän jakaa kuvia itsestään ja vauvasta salilla. ensimmäinen ajatukseni ei ollut suinkaan että VAU, mitä se olisi ollut vuosi sitten. ei suinkaan, nyt se on että miten toi uskaltaa ton kuvan laittaa nettiin.
Minusta on upeeta, että hän pohtii avoimesti sitä, että miten saa painon pois ja jakaa kuvia itsestään "ennen" ja motivoituu niistä varmasti itse. Silti mietin, mitä joku muu ajattelee. Mahtaako jonkun karvaiset kädet hieroutua toisiaan vasten?

Treenaava äiti on ihan yhtä huono tai hyvä kuin äiti joka kutoo, maalaa, lukee, kokkaa, leipoo..
Tai no, mun mielestä treenaava aikuinen on helvetin hyvä esimerkki lapselle.
Kun mun isommat lapset kysy miks mä syön kanaa ja riisiä, kerroin. Ei mielestäni tarvitse hyssytellä että on ihan ok olla ylipainoinen. Ylipainolla, josta puhun lasten kanssa, ei ole mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Ylipaino tuo sairauksia, lukuisia sairauksia, ja on epäterveellistä. Siis ylipaino on epätervettä keholle. Nivelille, sydämelle.. You name it. Yleensä ylipainoon päästään, kun syödään väärin. nukutaan väärin ja liikutaan väärin. Tai siis, noh, ei liikuta.
Ylipaino tuottaa oikeesti tosi paljon pahaa mieltä. Ei jaksa, ei halua, ei huvita, ei kehtaa, ei viitti, ei taas jaksa, sittenkään ei jaksa..
Ja SILLÄ ylipainolla ei ole mitään tekemistä sen pinnallisuuden kanssa.
Minä voin tämän lapselle kertoa. Että ylipaino ei ole koskaan ihmiskeholle hyväksi.
Miksi mun olisi pitänyt jäädä ylipainoiseksi? Miksi lihavuuden pitäisi olla ok?
Lapselle on hyvä opettaa että itseään kuuluu rakastaa, mutta mun mielestä lapselle voi myös opettaa sen, että voi asettaa tavoitteita, niitä voi saavuttaa ja terveellisyys on ihan normaalia. Että treenaaminen (oli se mitä tahansa liikuntaa) On ihan arkipäiväistä.
Tai se, että otan itsestäi kuvan jossa näyy hauis, tai olkalihas. Miksi en voisi ottaa sitä kuvaa?
Miksi minun tulisi opettaa lapselle että hys hys älä liikaa ittestäs tykkää ja näytä sitä muille kun jolleki tulee paha mieli siitä että SÄ tykkäät ITESTÄS?


No niin, siinä tuli pieni

tähän väliin.


Oikeasti olin (kai?) puhumassa siitä, että kuinka kauan sitä jaksaa tehdä jotakin, mistä ei ollenkaan pidä?

Itse olen sellaisessa tosi huono. Jos mä en vaikka ole tykännyt työstä, olen vaihtanut sen. Jos en tykkää ruuasta, en syö sitä. Simppeliä.

Mietin sitten, että kuinka kauan vaikka se mun tuttava oli käyny salilla ja syöny rahkaa pitämättä siitä ollenkaan? Että kuinka kurjalta sen on tunnuttava, jos siellä salilla on käynytkin ihan muiden syiden, kuin itsensä takia.

Toinenkin frendini harjoitti fitness-lavat mielessään saleilua. Jumppasi ja kuvasi ja söi parsaa ja lusikoi öljyä iltasin. Veti rahkaa ja kävi poseerausharjoituksissa.
Sitte tuli stoppi.

Ja se on kyllä maailman onnellisin nyt. Ei toki siksi että lopetti ne hommelit, mutta elämä oli sillon semmosta että ehkä sen koossa pitämiseen tarvitsi jotakin järjestelmällistä. Näin vierestä seuranneena vaan pohdin, ei me olla koskaan näistä puhuttu.

Mä en elä ja hengitä fitnesstä. Jossain vaiheessa kovasti halusin. Kyllä mä myönnän, että jos mulla olis aikaa (eli siis ei lapsia) tehdä mun vapaa-ajalla mitä haluan, niin varmasti pohtisin näitä asioita enemmän ja kiinnittäisin niihin huomiota rutkasti isommalla kädellä kuin nyt.
Mutta ehkä mä en enää haluaisikaan näyttää kisalavakissalta (vaikka siis voi kuol kuol kuolaus onhan ne mageita myös offilla.) vaan terveeltä. Vähä niinku vaikka Kukka Laakso on munsta tosi hauska. Semmonen oikea ihminen. Oikeet ihmiset on tosi mielenkiintoisia, ja oon huomannu seuraavani paljon kiinnostuneempana niitä semmosia ihmisiä, joilla _ON_LAPSIA_ koska niihin pystyy jotenkin samaistumaan ja tietää päässään että joo toi tietää mimmosta tää elämä on.

Tottakai mä vertaan myös. Mun suuri kriisin aiheeni eli MAHA

(kuvat mtv.fi sekä keventajat)
jonka saisin pois jos tekisin niinku vaikka Kaisa Jaakkola sanoo (en tee, koska olen samanlainen vättynä kuin kaikki muutkin jotka eivät ala laihduttaa vaan syövät sohvalla suklaata levy toisensa perään ja miettivät että mäki näyttäsin tolta niinku toi tuolla teeveessä jos mä voisin mutku mullei oo aikaa on nii kiire..) , niin se maha olla öllöttää ja röllöttää tuossa. Ja sitten kun tullee joku äiskäliini jolla ei oo samanlaista niin mietin että voi kateus. Siltikään en mitään tee.

Toisaalta sitten taas, jos joku kauheesti valittaa että yhhyhhyy kun on niin vaikeeta tää elämä, niin tekis mieli tempasta korville. Mää laihutin itte lähes yksinhuoltajan roolissa. Ilman mikroa eli tein jokaisen aterian joka päivä joka kerta, samalla lapsille ja siivosin ja diipadaapailin. Mies oli töissä. Kokoajan. Sen verran että aamulla pääsin äkkiä salille.


Tuolta mun työn kautta Oon saanu tosi paljon uutta näkökulmaa hyvinvointiin ja terveyteen. Tottakai myös PT-opintojen kautta, mutta esimerkiksi noi superfoodit on olleet nyt mulle ensi kertaa käsin kosketeltavissa, ja chian siemenet esim ovat sellasia joista en luovu ikinä. Terveys on tullut mulle entistä tärkeämmäksi asiaksi, ja olen antanut itselleni luvan ajatella että ruoka on muutakin kuin polttoainetta. Ruoka, ravinto, kaikki mitä laitetaan suuhun ja niellään, tulisi olla sellaista mikä maistuu hyvälle. Ja sen ajatuksen omaaminen ei oo huono asia. Se vaan, että se hyvä ja maistuva ja nautinnollinen eväs ei oo suklaa (aina) eikä pitsan rasva. Että makunystyröitäkin voi muokata ja reenauttaa.
Kymmenen vuotta sitten kaikki "vihree" maistu musta ihan hirveelle. tottakai söin salaattia ja kurkkua etc, mutta vihreet teet, vihreet smoothiet etc. Ja nyt mä syön ja juon niitä tosi mielellään.


Noniin, nyt mä oon jo hukannu sen mun mahtavan

punaisen langan.
Tästä piti tulla semmonen kiinnostava yleismaailmallinen "ei aina vaan mun tylsistä treeneistä ja muista" vaan ihan oikeeta pohdintaa mutta näin tässä taas kävi.


No, kumminkin. Elämä on muutenkin tosi erilaista kuin vaikka vuosi sitten. Sillon mun omaa aikaa oli vain sali. Nyt työkin on paikka, jossa mä saan olla aikuinen minä, tehdä ja saada aikaan, kantaa vastuuta ja olla minä itse.
Toisille äideille se on tärkeämpää kuin toisille, mutta kyllä mä silti työn lisäksi haluan harrastaa liikuntaa. En siksi, että kuntosali tarvitsee minua vaan siksi, että minä tarvitsen sitä.

Eikä se oo mun lapsilta pois. Samalla ajatuksella pitäs lopettaa kampaajalla käynti, ystävien tapaaminen, televison katselu, lukeminen (Jörn Donner!!!), netissä istuminen (joo, oikeesti oon kyllä samaa mieltä) ja kaikki, mikä ei liity suoraan lapsiin. Eli tavallaan ruokakaupassa käynti on ok, jos sieltä ostaa lapsille ruokaa mut ei itelle sitä bissee.

Koska se on kumminki pois lapsilta.

Eikö nykyään saa olla ihminen ollenkaan sen jälkeen, kun saa lapsia?

kisajuttuja ja omia treenejä. laihtumista.

Tänään, jos joskus, voin sanoa olevani treeniin tyytyväinen! Aamu alkoi syvällisillä pohdinnoilla ja keskusteluilla punttireenin ympärillä pyörivästä kisabuumista. On jotenkin hämmentävää, miten heti, jos joku treenaa täysillä (enkä puhu nyt pylleröitsestäni) , on oletus että tämä treenaa kisoihin. On kisadiettiä ja massakautta ( ei toki tässä järjestyksessä), on nettivalmennuksia kaikkeen mahdolliseen kroppaan, miehille, naisille, vanhoille ja nuorille. supervalmentajat mainostavat itseään ja saavutuksiaan. Pyörii ilmiö, miten jokainen meistä voi olla uusi sm-tason kilpailija.
Niin. Teoriassa kuka tahansa meistä voi olla kilpailija ja voittaja, mutta miksi? miksi ei voi treenaa vaan siksi että se on KIVAA? En lähde yleistämään koska sille ei ole tarvetta, mutta onhan se nyt niin että netti on täynnä itsestään pullistelukuvia ottavia tyttöjä ja poikia jotka kertovat syövänsä sitä ja tätä sen ja sen valmennuksessa ja kuka on menosa ensi keväänä/syksynä kisaamaan ja kuka vuoden päästä. On bikinii, figuree, fysiikkaa, fitnessii, cbb:tä, ihan kaikkea. Siitä vaan valitset kuin karkkihyllyltä sen, mikä itseä miellyttää.
Ongelma syntyy siinä, kun ei ihmiset tajua, että se on ihan samanlaista kilpaurheilua kuin mikä tahansa. En minä kuvittele lähteväni "vähän juoksemaan" ja olevani kohta seuraava Usain Bolt. Tottakai mä voin tehdä kaiken just niinku pitää, mut ei musta välttämättä tule kuitenkaan maailmanmestaria. eikä suomen. eikä Oulun. ei edes meidän kadun mestaria.
Itse en ole koskaan edes haaveillut tai harkinnut sitä, että menisin kisaamaan joskus. Olen liian mukavuudenhaluinen siihen. Eikä mun fysiikka ole todellakaan parhaasta päästä muutenkaan. Ja koska itselle tommonen kilpailemminen merkkaisi vaan sitä, että voittamaan mennään, niin vituiksihan se menisi.
Mutta olen tässä sivusta seurannut asiaa aika isosti. On ollut ihmisiä ympärillä, jotka ovat olleet menosa kilpailemaan. Olen seurannut sivusta kuinka kivulias matka se on, ja kuinka siitä lopulta on luovuttu, koska elämän realiteetit tulevat vastaan. Ei riitä, että reenataan TÄYSII viis kertaa viikossa. ei riitä että syyään vähä jauhoo ja mietitään ottaisko silikonit vai ei.
Kannatan kilpailua niille, joille se sopii ja jotka ovat valmiita siihen lähtemään. Toisten elämään se sopii ja hyvä niin, koska ilman heitä meillä ei olisi mahtavia kilpailuja ja lavat täynnä upeakuntoisia naisia ja miehiä. Ei olisi Body-lehden ja KP Ouraman, allekirjoittaneen, artikkeleita lehdissä hienojen kuvien kanssa.
Itse olin nyt syksyllä ensimmäisissä body-kisoissani, katsojana.

Hämmennyin siitä, kuinka aloittelijat, keltanokat, tulokkaat, tekivät asioita ihan päin helvettiä, ja miten konkarit hymyssä suin jännittivät oikeat kehonsa osat täysin hallitusti samalla, kun nuo aloittelijat tärisivät, tutisivat, olivat vinosti tai väärissä asennoissa ja hymynsä olivat lähinnä kuolemaa odottavan irvistyksiä.
Jo pelkästään siis poseeraus on opeteltava asia, siellä lavalla se näky, kuinka perselleen menee jos siihen ei keskity kunnolla. Tarttee sitäki reenaa.
Myös maali vaikuttaa, senkin huomasi.
Sit se syömine ja reenaamine. hitto, oikeesti. Tottakai terve syöminen ja kova reeni on hyväksi kaikille ja tavoiteltava hyvä kroppa on ihan sallttiua ja sen saaminen kovalla työllä ja sen ihailu on ihan sallittua.
Mut miksi kisakunto on jotenkin nyt SE JUTTU? Sinne mennään lavalle ja sitte luetaan alan julkasuista miten se kovalla työllä hankittu kroppa onki ollu ihan paska? oma kroppa on yleistä riistaa, siihen pitää asennoitua kuin naamariin. Monenko pää sitä oikeesti kestää, kuka siitä ei ota itteesä? On perhe, on duunii, on lapsii ja niiden harrastuksia. kultakalat ja perheen pyykit, ruuat, aamuherätykset ja kiireet. Siihen vielä ensin kisareeni ja syömiset, kahden safkan teko, perheelle ja itelle, mahdollinen selittely lapsille miksi vanhempi vetää kokoajan eri ruokaa. Lapset sairastaa ja valvottaa, mutta itteki pitäs saada levättyä, lihasten palautua.
Sitte aletaan lopulta diettaamaan. väsyttää, viluttaa, vituttaa. ja silti pitäs jaksaa olla yhtä aurinkoa. teet helvetillisen duunin ja sit lopulta sut haukutaan lyttyyn, kerrotaan miten jännität liikaa reisilihasta, sullei oo persettä tai sit sitä on liikaa.
Munsta ei olis siihen, mä myös tykkään syödä suklaata välillä. mä tykkään treenaa hulluna, syödä hyvin ja ottaa pullistelukuvaa, mutta mä en halua että mulle sanotaan että joo toi sun ojentaja on hyvä mut onhan toi sun käsi ja kunto muutenkin iha vitun pehmee.
YÖK. kokeilisit vittu ite.
On tosi hienoa, että on porukkaa, joka sitä tekee, rispektiä ihan hulluna niille. Mutta jos keskustellaan siitä että joo mää ajattelin mennä kisaamaan ja sit se elämän suurin kysymys siihen liittyen (kun kuntokaan ei tod vielä ole vuoteen siinä kunnossa että vois edes harkita kisadiettiä) on, että ottasko silarit vai ei.
Niinku MITÄ VITTUU?
Eik eka pitäs tehä se kova duuni ja sit vast miettii niit biksui ja hiuksii ja kynsii ja korkokenkii ja niit helvetin silikonitissejä?
On tosi virkistävää jutella semmosen tyypin kans, joka on maalaissilmään ja perttiperusjätkäporukassa ihan sairaan hyvässä tikissä, ja se sanoo et ei tod mitää kisahommii ja mennääk ostaa karkkii makuunista.
Kun voi näyttää sairaan hyvältä ilman että on menossa tai tulossa. Ilman et on "tää mun kisabroggis päällä."
Mua rassaa, vaikkei asia mulle kuulu, että kisahommat on jotenkin luonnollinen jatkumo perustreenin jälkeen.
MIKSI?
Miks ei voi vaan kehittyä? miks ei voi vaan olla se oman salinsa parhaimman näkönen ja sillä siisti? miksi pitää innostua joka hemmetin dietistä ja kisasta ja blingistä. Ja jos innostuu, hieno juttu, mutta ehkä se kannattaa tehä siellä omassa päässä ensin hyvän valkun kanssa, treenaa treenaa ja syyä syyä ja sit miettii että nii onko munsta oikeesti tähän. Ku joka toinen nykyään tosiaan tekee sitä. Siellon lavalla ties minkä näköstä ja -kokosta leidiä, ja vaikka on melko varmasti joku joka on huonompi, on satavarmasti niitä, jotka on joka aamu jaksaneet tehdä ne minigrip-pussinsa ( Anna Virmajoki syö minigrip-pusseista muovilusikalla) valmiiksi, jotka eivät ole skipanneet safkaa tai luistaneet valiosta tai treenistä.
Kokemus toki se on kilpailukin, enkä siis tuomitse sitä, jos siltä vaikuttaa. Tuomitsen, jos nyt niin vahvaa sanaa voi käyttää, sen yleistämisen. Että jotenkin sun treeni ei oo mitää jos et oo kato menos kisaamaan bodibodi sössönsössön(lause lainattu kahvakuulailija Kukka Laaksolta. )
Treenin perimmäinen tarkoitus kuitenkin on se hyvinvointi, niinku safkanki. massa- ja dieettikaudet rasittaa kroppaa tosi paljon, puhumattakaan mentaalipuolesta. Ne on isoja juttuja, eikä kaikkien tartte jaksaa niitä.
On ihan luvallista treenaa kovaa, tavoitteellisesti, syödä hyvin ja kurinalasesti ilman, että on suuntamassa lavalle.
Have I made myself clear?
tuskin, mutta tulipahan paatostettua illan päälle tästäkin. XD

Omia kuulumisia!
Tänään söin aamulla kaurapuuroa, lähdin treenaamaan ja tein niin saatanan hyvän reenin että vieläki on hyvä mieli vaikka ite reenistä on jo kohta 12h aikaa. :D
Selkäreeni alkaa normaalisti siis ylätaljalla mutta molemmat oli varattu joten meninpäs sitten alataljaan. Ja helvetti vieköön, ennätykset paukku! Ennen, siis koskaan ennen,en oo näillä kiloilla pyörittäny, ni nyt nostettii kiloja joka sarjaan, ja kaks vikaa sarjaa meni 36 kilolla, olin ihan että wtf ja lol, omg, kympit niillä. uujeah!
ylätaljaan sitte kapeeta kahvaa ja sielläkin ennätyksiä. Tai no, oon mä saanu ennen raskautta max viiskytäkiloo lapiolla, mutta kapialla kahvalla 32 kiloo, oli se sekin. Ja toistoja kymppi kuitenki. ja kun kuitenkin nostin siinä painoja sarjoihin ni olin tietty vikoissa aika puhki.
Sitte mentiin siihe pystysoutuun, tai mikä se nyt on, missä istutaan ja vejetää ittiä päin. Sielläkin 36 kiloo paukku kahteen viimiseen sarjaan ja toistoja tosiaan kymppilöiset että hyvä meno.
Vemputin pari pientä sarjaa siinä rear deltissä, penkki tosi ylläällä ni ottaa tonne selkäänki.
Sitten olikin vuorossa haukkarit, mun ikuisuusbrobleemani. Mä oon joskus ennen muinoin käyttäny hartioita habareenissä eli virheellisesti, ja oikeaa asentoa etsittiin pitkään miehen, joka meillä asuu, kanssa. Lopulta löyty, mutta en siltikää saa kunnolla tuntumaa, puristusvoiman ongelma sekin luultavasti. Scotissa väänsin eka 6 kilosella molemmille tassuille eka 15 ja sit 12 toistoo, sit seiskoilla pari sarjaa kympit.
Siinä sitte pyörin ku puolikka pientareella että mitä sitte. Ja sitä sitte että kokkeilin taljassa kapialla tangolla pudotussarjoja. Ja meinaan TOIMII! ysikilolla alotettiin ja kuuteentoista lopetettiin, kaksi kertaa tein pudotussarjat, ysikilolla oli 12 toistoo ja lopulta oli muistaakseni 6. Helvetti että oli kyllä kipiät habat sen käsittelyn jälkeen!!!!!!
Onnellisuus oli tunne, joka kroppaani ravisteli, kun lähdin tekemään vatsalihaksia. voimapyörällä muutama toisto(uudessa ohjelmassa meinaa olis sitä tarjolla ja on ihan vittupersepaska-liike, en osaa. vielä) , jalkojennostoja puolapuita vasten ja sitte roomalaisessa penkissä perusvatsoja. Aika laiska loppusetti.
vajaa 20min kuntopyörää loppuun ja NAMS JA MUMS maistu gaino sen jälkeen!!!
Treeni oli siis niiiiiiin hyvä, että melkeen huusin tyytyväisyyttäni ulos.

Ruokaa tein sitte kotona, Samaa ku eilen tai edellispäivänä:

Illalla välipalaksi banaania ja iltapalaksi

raejuustoo ja punajuurta sekä ruisleipää, kultakinkkuu ja salaattia. Yksi fanipala.
Lopulta mies, joka meillä asuu, kanto eteen jäätelöä. Ei sitä hirveesti ollu, mutta söin, enkä tuntenut edes syyllisyyttä. ja se, miksi en, näkyy kuulkaa tässä:

PAINO OLI PUDONNUT! jeeeeeeeeeeeee!!!!!! niin maailman siisteintä, en ees ollu aatellu koko asiaa, ehkä se siksi tippuuki vähä. mut silti, sairaan hyvä mieli.

Olen myös hurahtanut haaremihousuihin, tässä ekat, tokat postissa tulossa. liian siistejä! sopii paksukaiselle.

Huomenna olis sitte viikon toinen rinta-olka-ojentaja ja sunnuntaina vissii jalat. yipee, hyvältä näyttää vaikka oksennankin jännityksestä uuden ohjelman kanssa. voi olla, että sunnuntaina käynkin kattomassa salilla uutta ohjelmaa ja mitä siihen kuuluu.. harjottelimiäles.

Älkääkä nyt kukaa ottako herneitä nenään tosta kisajutusta, tarkoitus ei ole arviostella teitä vaan yleistä asennetta asiaan liittyen. että kaikki vaan lavalle hupshei, eikä muisteta mitä kaikkea siihen kuuluu.
nyt pusi pusi hali hali kaikille ja huamiseen!