ensitavoite

ensitavoite

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Aina ei mee ihan tuubiin

Moiks koiks loiks.

Tähän alkuun täytyy nyt vuodattaa turhautumista. Mä en oo pitkään aikaan kokenu mitään turhautumisia oikeen mistään. Nyt vuodatan, ehkä mulla on NE tulossa ku nii jotenki masentaa.
Tai no ei masenna, mut jotenki kumminki.

Epäusko vaivaa ton pt-hommanki kanssa. En siis epäile ettenkö olis hyvä jo nyt, saatikka muutaman kuukauden kuluttua. Mut silti. Miten siitäkää leivän tekee perheelle, kun Oulukin on täynnä personal trainereita ja kaikilla on suhteita ties minne, mulla ei mitään suhteita minnekään.
Pitäs saada tienattua leipä. Sitten joskus. Ja nyt tuntuu että ei hemmetti, ei tästä tule mitään. Pitää vaan etsiä työ, jossa oon varma itestäni, jossa oon vaan toisen palkkalistoilla ja teen mitä pittää tehä ja tuun kottii miettimään muita asioita (tähän ajatukseen muuten en suosittele kiinteistönvälitystä, siinä EI olla KOSKAAN vapaalla, edes ajatuksissa. :D ) ja aamulla taas meen.
Mä irtisanouduin siis pari vkoa sitten mun myyntipäällikön työstä. Se oli sikahyvä päätös, olen tyytyväinen siitä. Mutta samalla mietin että oonko ihan hullu? vakiduunista noin vaan, kuka mutki palkkaa äippälomalta suoraan. HUOH. Kauhee epävarmuus kaikesta.
Polttelis töihinki jo. Ja samalla oon ihan kauhuissaan että eikä, vauva on kohta 11kk vasta ja voi voi sentään. Kun toi mun tyty oli 1,5v, se meni hoitoon. Ja ihan täyspäinen siitäki on kasvanu. Isoveljensä meni hoitoon vasta vajaa viis veenä. Temperamentit vaikuttaa, mutta on se ollu aina ujompi ja varautuneempi kuin pikkusiskonsa. Johtuuko hoidosta vai mistä, en tiijä. Vauva täyttää ens kuussa vuoden, syksyllä pitäs tai vuodenvaihteessa viimeistään, miettiä työkuvioita oikeasti. Ei pelkästään rahan takia vaan muutenkin. Ei mun tarvi rikastua (vaikka sekin olisi tervetullut muutos), mutta mää haluun olla MÄÄ, aikuinen ihminenkin eikä vaan kotona. Mä oon ollu paljon kotona lasten kanssa, ja paan ne aina ja ikusesti etusijalle. Niinku kaikki täyspäiset äidit. Mut silti. Jos ajatellaan mua niinku itsenäni, naisena ja ihmisenä, niin kyllä mä haaveilen jo töihinpaluusta. Vaikka tiijän että tässä on meijän vihoviimenen pahnanpohjimmainen, niin siltikään en osaa asennoitua että "tää kestää vaan hetken."
Nautin siitä, että sana ola kotona ja nähdä kaikki jutut mitä hän oppii. On ihanaa rakentaa lapseen kiintymyssuhdetta, ja on ihanaa että meillä on tommonen pieni ihana pallero, maailmaa rakastava ja syleilevä aurinkoinen pieni A. Hän on saanut kaksi ensimmäistä nimeään muuten mun suosikkisuunnittelija/muotoilijoiden mukaan, kolmas nimi tulee muusta.
On tosi ihanaa olla tärkeä lapsille. Hekin ovat minulle tärkeitä. Mut silti. Voin muuten kertoo, että kun on paljon kotona, tulee hulluksi kaikesta siivoomisesta ja siitä, että tuoltaki pitäs ja tuolta ja tuolta..
Kun käy töissä, ei todellakaan kiinnitä huomiota siihen kaikkeen röhnään, mitä kämppä kerää ja elää täysin onnellisena vähän vähemmän tiptop-kodissa.
Mun työpäivät ei ala eikä lopu. Ne on loputon jatkumo. Kotiäidin arki on päällä jatkuvasti. Mies, joka meillä asuu, voi istahtaa koneelle kesken päivän, ja jos vauvaa ottaa patekseen, minä nostan hänet syliin. Koska mies tekee töitä.
Mulla ei ole juuri mitään syytä kieltäytyä koskaan ikinä lasten tarpeista. Koska se on mun työtä. Itseasiassa äitiysloma, vanhempainvapaa ja lasten kotihoito eli hoitovapaa ovat lasten hoitoa varten. Silti siihen kuuluu lasten huollon lisäksi pyykit, pyykit ja taas pyykit, joko niitä viikataan, lajitellaan, pyykätään, laitetaan kuivumaan tai otetaan kuivumasta, viedään kaappeihin, niitä puhtaanpyykin kasoja on ympäriinsä, kokoajan. Pyykätessä pitää kaikki lasten vaatteet käydä läpi että onko ne oikeasti likasia vai onko huone "siivottu" ja nakattu puhtaat pyykit takas koriin.
Voi tätä epäkiitollisuuden ajanjaksoa elämässä!
Ja nyt kun joku haluaa avata sanaisen arkkunsa ja sanoa jotain pätevää, niin IHAN OIKEASTI näyttäkää mulle se äiti, jota ei koskaan ikinä nevöevö oo vituttanu se kotiäidin arki.
Ja se syyllisyys!! jos joskus lähet jonnekin, meillä saa salille lähteä suht ok, harvemmin tulee vaikka välillä tuleekin, narinaa siitä. Että älä äiti mee…
Mut auta armias jos oon lähössä yksin jonnekin!Niinku vaikka ne mun ystävän polttarit! hitsi mikä suru syntyi siitä, kun äiskä lähti jonnekin aikusten juttuihin.
Ja mä en oikeestikaan käy missään muualla ku salilla ja pakosta kaupassa ruokaostoksilla.

Mä oon aina kotona, mä oon aina vastaanottamassa ja lähettämässä kouluun tai koulusta, tarhasta tai tarhaan, päikkäreiltä tai mitä ikinä.
Mä-oon-aina-saatavilla.
Kaikille muille. Haluttas olla mää itte, muuallakin kun tässä blogatessa iltamyöhällä.
Munsta on ihanaa että ihmiset tykkää mun lapsista. Mä tykkään että ihmiset tutustuu mun lapsiin. Mutta silti munsta on ihanaa kun kysytään mitä MULLE kuuluu, pyydetään MUA jonnekin tai sanotaan jotain just MULLE, ihmisenä, ei vaan äitinä.
Mä en ole katkera kellekään tai millekään, ei mulla ole syytä olla. Mä saan kokea jotain tosi ainutlaatuista olemalla äiti kolmelle lapselleni, mä tiedän mitä ne syö ja juo ja paljon ne nukkuu ja mikä niitä naurattaa ja millä niitä voi lohduttaa ja keiden kanssa ne liikkuu ja mä tiedän että Cheek on mun tyttärestä tosi ihana. Mun esikoinen näyttää rakkauskirjeensä mulle, ei kellekään muulle. On ihanaa että ne kokee mut niin tärkeäksi.
Joskus jossain kuulin ettei adoptoidessa kuulu sanoa että haluan antaa kodin lapselle, vaan kuuluu sanoa se just niin itsekkäästi kuin asia onkin:"MINÄ haluan lapsen ITSELLENI."
Minusta on ihanaa saada elää lasten keskellä. En voi kuvitellakaan, millaista mun elämä olis jos mulla ei olis lapsia.
Mut silti, camoon.
Mä haluun töihin.


Muita juttuja. Mun paino on noussu näiden huhhellettä-helteiden vaikutuksesta kaksi kiloa, noin niinku viidessä päivässä tai kolmessa.
Tai voihan se olla, että oonki yhtäkkiä alkanu mussuttaa ku ernesti karkkiasuklaatapitsaahamppariijäätelööviinerii..
Ärsyttää sekin. Vaikka tiedän ja tunnen oelvani ihan turvoksissa, niin silti. Ei paljon helppaa ajatus että joo, oon juonu liian vähän ja nesteet kertyy ja voi voi ku aurinko tekkee tämmöstä.
Ei auta ei.
Ei mua se vaakalukema kiinnosta, mut ärsyttää kun olo on ku viissataakilosella keijulla.
Vatsa pömpöttää ja sormet on turvoksissa ja tuntuu että NAAMAKI on jotenki outo?!
Me on siis otettu arskaa, luettu, opeteltu ajamaan ilman apareita..

Ja sit mä oon yrittäny kuvaa mun aurinkorajoja. Tää on nyt muokattu mustavalkoiseksi mutta eiköhän siitä nää että oon mä vähä ollu, että rajat näkyy.

eilen tein rinta-olka-treeniin ja ojentajia kans. Huomenna olis selkä-haba-reeni kun pohkeet tein jalkojen kanssa maanantaina. Huomenna käyn mustentamassa mun kulmat ja varaan karvariajan mulle ja esikolle, se on ihan peikkopoika jo sen fledansa kanssa. Mä oon käyny karvarissa siis.. öö.. maaliskuun ekoina päivinä, ja kulmat värjätty sillon vappuna.
että ehkä mulla on jo aikaki mennä.
Vai mitä tykkäätte:
Tästä otoksesta muuten päästäänkin toiseen aiheeseen, josta halusin puhua!

Eilen salilla juttelin mun blogista, tai no oikeamminkin siitä, millaisia kuvia mä julkaisen itsestäni. Jäin sitten pohtimaan, että oonko mä todella niinku typerä julkaistessani itsestäni vaikka tälläsiä kuvia:
Ja jos olen, niin miksi olen? Mulla on ollut aina kyky nauraa itselleni, enkä mä myöskään halua väittää olevani muuta mitä olen. Joo, mä oon ihan hyvässä hapessa joo, mutta mä oon silti synnyttäny kolme kertaa, mulla ON raskausarpia vatsassa, nahkaa, läskiä, ihraa, fättiä muun muassa keskivartalossa, ja tältä se näyttää kun sen lähettää frendille että kato mitä täällä on, kengurupussi, lallallaaa. Mä oon synnyttäny vastajo kohta 11kk sitten, kai se näkyy. Ei kaikilla näy, mulla näkyy. Ja varmaan näkyy sekin, että oon laihduttanu aika nopeesti paljon. Tai siis laihdutin, enhän mä nyt oo laihuttanu enkä laihtunukaan moneen kuukauteen.

Mä en halua luoda itsestäi illuusiota, kenenkään silmissä. mä oon ihan tavallinen muija, syön herkkuja ja sämpylääki ja tottakai se näkyy kuin jos en söisi.
En mä valita, mä tiedän kyllä että dieetti tulee ja se puree. Sitäkään en tee siksi että olisin äärettömän tyytymätön itseeni. En, vaan teen sen siksi että haluan vaan nähdä, miltä näytän kun rasvat kuoritaan.
Mutta se o projekti joka tulee tuonnempana, siitä lisää sitten.

Mä siis julkaisen itsestäni juntteja kuvia. Oonko mä siksi tyhmä, vai realisti, vai mikä? Tottakai mä haluun julkasta myös hienoja ja nättejä kuvia itsestäni, tottakai. Mutta mun mielestä on tärkeetä muistaa ja muistuttaa, että ei se kaunis kuva ole koko totuus, ikinä. Ainakaan tämmösellä tavispirkolla. Mä voisin posetella ja ottaa vaan hyviä kuvia, mutta miksi? Mun elämäntavat näkyy munssa, hyvät ja huonot tavat. toki toi vatsamakkaravois olla vielä kauheempi, jos olisin dieetannu rasovja ihan urkalla muutamia kuukausia sitten. HAluan ajatella, että mun kroppa on palautunu vähä jo paremmin nyt, kuin joskus alkuvuonna. Eli, nahka vois olla vielä pahemman näkönen. Tai sit ei. sama se, se on nyt tommonen ja siinä on fättiä, so what? On mua parempia ja huonompia ihmisiä, siis kunnollisesti. So what?
Niin.
Miks mä julkasen kuvia, joita mun mies joutuu häpeemään
ja jengi joutuu kelaa että kuinka juntti toiki on.

No siks koska mä näytän just siltä.
Sillee oikeesti.
Ja mä kirjotan tästä, mun elämästä, sillee oikeesti.


Nymmää meen, pittää parit ohjelmat tekasta tässä polttarikuvia kattoo ja lajitella ja sen semmosta.
puspus!

9 kommenttia:

  1. Voi sua, mun mielestä sä oot ihan huippu. Lastenhoito hommista ei mulla oo harmainta hajua, mutta koitan eläytyä ja voi helvettiläinen, kun musta ei olis tuohon rumbaan sitten ollenkaan. Oot sä kyllä ihan mahoton. Sen kyllä tunnistan, että kun kotona oleilee niin niitä nurkkia kattelee kyllä ihan liikaa ja kaikki paska siellä nurkassa ärsyttää :) kun on duunissa ei ne tosiaan niin risoo.

    Ihana, aito oma itsesi oot. Hyvä juuri tuollaisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että mää oon niin ilonen että ollaan täällä virtuaalimaailmassa kohdattu. mäki tykkään susta.
      just tuollasena.

      Poista
  2. Vähänkö sun vatsa näyttää tossa ylimmässä kuvassa hyvältä!! Et oo todellakaan turvoksissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ai väität ettei tossa makkarakuvassa? :D kiitos. :)

      Poista
  3. Kotiäitiydessä samaistun täysin sanoihisi! Lapset menevät kaiken edelle, mutta minä olen muutakin kuin äiti - mm. tämän vuoksi palasin työelämään esikoisen ollessa 9kk. Ja esikoinen meni sinne helvetilliseen päiväkotiin, mistä av -palstoilla keskustellaan kiivaaseen tahtiin. ;-)

    Tää on ihan mahtava blogi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oh, ihana av!!!! olen koukussa siihen. :D kiitos kommentista, ihanaa kuulla etten oo yksinäni näiden ajatusten kanssa. <3
      ja kiitos myös blogikehusta, sekin on aina kiva kuulla jos joku tykkää. :)

      Poista
  4. Mää en oo varsinaisesti nauttinut kotiäitiydestä kummankaan kersan kohdalla. Joskin rakastan nappuloitani yli kaiken, niin en nauttinut siitä, että suurin tehtäväni oli pitää pyykkikorit tyhjänä, valmistaa 5 ateriaa päivässä, vaihtaa vaipat, pestä paskat ja oksennukset ja kantaa, rehata, kiristää ja uhata. Toki nuo on ne negatiiviset puolet, mutta siinä väsymyksessä ja yksinäisyydessäkin (mä koin itteni yksinäiseksi ja turhaksi) moni päivä tuntui siltä, että mä tahdon vieläkin jotain enemmän. Tiesin, että haen töihin pian muksujen syntymän jälkeen. Esikoisen äippäloman jälkeen kävin tässä kaupungissä 8 eri työhaastattelua, mihkään en päässyt koska vauva oli niin pieni. Tehtiin toinen samaan konkurssiin ja tyttö oli 10 kk kun lähti hoitoon. Poika sit kävi kyllä jo alle 2 veenä välillä hoidossa, kun tytön raskausaikana opiskelin tradenomin tutkinnon loppuun.

    Mäkin julkaisen itsestäni mauttomia kuvia. Koska, mä oon kans minä. En oo hehkeä kukkanen kun treenaan tai herään. Kuvaan just sitä mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Surkeita peiliselfieitä perseestä, vaikka peili on paskainen ja kameraki sumentuu. Mutta kun sellaista se elämä on. En mäkään halua antaa itsestäni mitään kukkeaa kuvaa. Mulla on huonoja vitsejä, finnejä vaikka oon 30, haaleita raskausarpia kyljissä ja reisissä, mutta ku... ei kinosta. Ei haittaa. Olokoot. Jos se jotakuta tässä maailmassa haittaa, ni ei voi mittää.

    En tiiä onko se sun mies joka teillä asuu sanonut oikiasti, että häpeäis noita kuvia mitä laitat tänne, mutta... se on SE mies, joka siellä asuu. Siellä missä SINÄ oot, sellaisena ku oot.

    Pus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitti ylipaljon tästä sun viestistä. tuli tosi hyvä fiilis. ja ei se mies, joka meillä asuu, oo sanonu että se häpeis, mutta kuulin yhden miehen sanovan että jos sen vaimo julkasis niin sitä hävettäs. Ni mietin sitte että voishan omaki hävetä. Vaikka kai se on tottunu jo näihin mun ääliöilyihin. XD
      tuli olo että sä niinku tajuat meikäläistä. :)

      Poista
    2. Ai kauhia, tuota "erästä miestä", joka sanonu että jos sen vaimo julkaisis ittestään tuommosia kuvia, ni sitä hävettäis. Mua hävettäis olla tuolleen ajattelevan miehen vaimo. Tuoha ois sama, että pitäis aina olla semmoinen kiiltokuva vaimo, jolla on posliinin kuulas iho, ripset ojennuksessa, pierrä ei saa koskaan ja ilmeilyt ja hassuttelutkin on kiellettyjä. Ihan siksi, ettei SITÄ TOISTA, OMAA MIESTÄ, hävettäis. Aijjjjettä. Mä losauttaisin ottaan tuommosta miestä :D

      Poista

heräsikö ajatus? jaa se kanssani!