ensitavoite

ensitavoite

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Karkilla ei elä

Olen tehnyt empiirisen kokeen asian tiimoilta. Tarkalleen ottaen toista päivää mennään pelkällä karkilla. Mistäkö tämä johtuu?
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja vaikka tässä luulen aina niin pirusti suunnittelevani ja päättäväni, huomaan olevani kuitenkin kuin kuka tahansa laihduttaja, joka sanoo "oli pakko saada keksejä."
No ei ole. Mä en myöskään tykkää karkista niin paljon, että HALUAISIN sitä mättää hevosen lailla yötä päivää. Herkkuhimo on erikseen, mutta sekin menee ohi syömällä.
Kaikki alkoi eilisestä aamusta. Mua väsytti ja piti ehtiä salille. Tuli kotona vähän kränää enkä mennyt. Esikko piti viedä hammaslääkäriin, mies, joka meillä asuu, oli siirrellyt töitä tälle päivää jotta voin viedä esikon itteksein eikä tartte ottaa nuita kahta muuta häntää matkaan. Heilahettii hammaslääkäriin ja tietty opettaja noutaessa halus jotaki puhua esikosta ja mä tajusin etten ollu syöny MITÄÄN. Se hammaslääkäri oli kello kaksitoista päivällä, ja mä olin ollu hereillä jostain puoli kasista. JABADABADUU.
Kotiin tullessa hoksin että eilispäivänä pakkasesta sulamaan ottamani kanat olivat edelleen puolijäisiä. Heitin ne pannulle toivoen että kyllä ne siitä. No ei ne siitä. Niistä tuli kuivia ja kamalannäkösiä ja meinasin oksentaa jo pelkästä ajatuksesta, että ne pitäs vetää huiviin.
No, otin yhden ruisleivän.
Päivä eteni, olo oli kehno ja vitutti ja syötin lapsille uunilohta. Itse en syönyt.
Päivä eteni edelleen ja kahvia oli keitetty jo usiampi pannullinen.
Sitten soi ovikello (no ei se oikeasti soinut koska meidän ovikello ei toimi mutta kuulostipa dramaattisemmalta kuitenkin.)
Internetti oli ystävällisesti ilmoittanut notta jonkun joku jalkapallopesäpallokoripallojääpallopallo-joukkue kerää rahaa makeisimyynnillä. Oli sitä ja tätä sorttia ja TIETYSTI minä lupasin kannustaa kuten kunnon äitin kuuluu. Kyseessä ei tietenkään ollut oman pilttini joukkue, vaan jonkun uppo-oudon, mutta toki ajattelin että niin miten mukavaa onkaan syödä herkkupäivänä ylihintaisia makeisia joiden ostotarkoitus on hyvä ja rahat menee hyvään tarkoitukseen.
Not.
Makeiset tulivat ja paitaansa mumiseva mupelo kiitti kannustukseta.
Onneksi sen iskä oli kiva.
Olihan meidän esikon kanssa IHAN PAKKO MAISTAA niitä.
Viimeisen rahkani käytin siihen, että tein esikolle sählyn jälkeen prodepannareita.
En syönyt niitäkään, mutta käsi kävi karkkilaatikossa tiuhaan. Kaikkein ääliöintä tässä on se, että tiedostin kokoajan sen, mutta kun ei tehnyt mitään mieli, kaikki ruoka lähinnä kuvotti. Mikä taas johtuu siitä, että mätin niitä makeisia.
Lapset menivät nukkuaan ja minä söin ruisleivän.
Mies, joka meillä asuu, tuli illalla kotiin ja joimme lasipulloista vichyä, kun sitä sai tuosta tarjouskaupasta läheltä halvalla. Samasta paikasta sai kolme suklaalevyä hintaan X, otin heti (miehelle, joka meillä asuu) enkä edes miettinyt, tulivatko ne edes sen suuremmin edullisemmiksi.
Söin makeisia ja valitin miten yrjöän kohta.

Missä logiikka, missä järki?
Ei missään. Käytökselleni ei ole mitään järjellistä selitystä, ei mitään mikä auttaisi ymmärtämään toimiani. Sen verran tajuan itsekin, että aamupuuron tai aamiaisen poisjäänti ylipäänsä on mulle katastrofi. Sen olen vuosien saatossa huomannut.
Ja kun päivä alkaa mennä perselleen, se vaan menee.
Mulla on myös selkä, niska ja hartiat ja kaikki ihan jumissa, tarttisin niin kipeästi hierontaa että sekin vituttaa.

Ei karkki mua lihota. Se johtuu varmaan just siitä, etten syö mitään muuta, kun syön karkkia. Pullaa. Viineriä. Suklaata.

Mä oon ruokailun kanssa ollu aina ihan vammanen. Mut tää on ihan jo pohjakosketus. Tää päivä on menny vähän samalla kaavalla. Aamupala jäi, väsytti, kiidin ympäri kylää ja kun pääsin kotia, keitin kahvit ja syötin vauvan ja otin nopeasti jotain all braneja joita mies, joka meillä asuu, sai eilen asiakkaalta. Tarkemmin sanottuna se sai vaikka mitä:
Oli siinä myslipatukkaa ja jotaki muropatukoita. Ne oli jo kaapissa ni en jaksanu niitä kuvata.
Nyt vauva meni nukkumaan ja esikko vielä koulussa ja tosikko meni jo iskälään. (se täyttää tänään kuus. Se mun tyttö, ei sen iskä.) ja minä istun tässä keskellä olkkaria huonossa asennossa palaneen kahvikupin kanssa ja kirjoitan tätä. En suinkaan tee ruokaa, ehei, istun tässä ja mietin että voi että ku pitäs venytellä.
Ei voi olla yks hiton syöminen näin hankalaa.
Ja silti on.
Mulla menee systeemit sekaisin heti, jos arki muuttuu. oon niinku joku vauva. Jos aamulla en meekään salilla, syystä tai toisesta, aamupuuron tärkeys vähenee ja sen voi vähä niinku jättää väliin. Yleensä mä syön sen kuitenkin, koska niin täytyy tehdä. Jos mun täytyyki mennä lasten neuvolaan/hammaslääkäriin/puheterapiaan/vanhempainvarttiin/tarhalle/tms niin mulla ensinnäkin menee mun treenit sivu suun, mutta myös ruokapuoli kusee. Ei, en ole hankkinut mikroa(vielä) enkä ole tehnyt ruokaa pakkaseen valmiiksi (vielä) mutta ei kai sen siltikään kuuluis olla näin helvetin hankalaa?
Mä oon tehny tätä ennenkin.
Ehkä mulla ei oo niin suurta paloa sitten, en tiedä. Ehkä mun pitäs antaa itelleni vähä enempi siimaa ja treenata vaan ja yrittää syyä järkevästi, mutta ilman mitään valtavaa vaakapainetta. Siis ruuan punnitsemispainetta/pakkoa. Kun nyt mä näytän käyttäytyvän kuin joku murrosikänen. Että teen IHAN PÄIN VASTON ku toivotaan tai pitäs, ku mua ahistaa. Ehkä mun pitäs relaa. Toisaalta tää on ollu mulle valtavan tärkeää tää _juttu_ , mikä tää sitte ikinä onkaan. Mut toisaalta, mä rakastan treeniä, se on pääasia. Jos mä syön välillä luonnonjugurttia enkä puuroa aamulla, en mä ehkä joudu siitä tuhoon.
Jotenkin mun pitäs löytää joku balanssi omaan päähän. Kun sitä käy just näin. Et en syö mitään muuta ku karkkia. Älytöntä. Ja sit mun on huono olo.
Kunnon ruoka tuo hyvän olon, paremman fiiliksen ja yleinen vireys on parempi.
Tietysti. mutta jotenkin tähän elämään on nyt yhtäkkiä tullu kauheesti kaikkea ylimäärästä lisää, mitkä mun pitäs hoitaa. En mä jotenki vaan jaksa. Toki mun kroppa on vielä keskiviikon reenistäki nii palasina etten jaksa siksikään miettiä mitään. Mulla on vielä kahet reenit tälle viikolle, eknä ihan tiijä missä välissä ne teen. Huomenna pitää varmaan käydä vieraissa eli miehen, joka meillä asuu, työpaikalle, kun oma sali on voimanostokisojen käytössä koko päivän. Seki mua hermostuttaa. Toiselle salille meno.
En tiijä. Olis nii heleppua ku vois mennä ja tehä vaan. Voikohan olla niin, että mä en ookaan niin tyytymätön itseeni kuin luulen. Että pitäs mun vielä saada fläsää pois ja olis kiva ku olis sitä ja tätä, mutta sit taas toisaalta. Pitäskö joskus kattoo vähän pidemmälle ku oma nenänvarsi.
Mun elämä nyt on tämmöstä. Ens viikolla esim en tule pääsemään välttämättä treenaamaan ollenkaan, ja se se vasta mua ahistaakin täällä. Aamupäivät menee lasten erinäisissä jutuissa (kuten näemmä tälläkin viikolla) ja sitte mies, joka meillä asuu, on töissä. Lapsia kun en saa hoitoon minnekään.
Ni jotenki näissä fiilareissa ei niin jaksas miettiä mitää ylimäärästä, kun tähän tulee muutama muukin lisäsävy, siis tähän mun arkeen, mistä en sen kummemmin mainitte mutta raskasta tulossa tähän kaiken päälle lisää niin pitää päästä reenaamaan kovaa täysii innolla koska siitä en halua luopua. Mutta aamupuurota ja kanasta välillä haluan.
Eikä se tarkoita sitä, että haluaisin tehdä näin kuin nyt. no en helvetissä! olo on nii kuvottavan paska kokoajan että en hitossakaan halua elää näin. Mutta ehkä tää ei menis näin överiksi, jos mä en vaa skitsois?



PEEÄS! Muistakaa Tää:

2 kommenttia:

  1. No voi nyt sinnuu. Huomisesta sitten palailet taas ruotuun, eikö ;) Joskus voi vähän höllää, ei se maailmaa kaada.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä! mun anarkisti-anna- sivupersoona(tai ehkä se on mun oikea persoona? :O ) pääsee valloilleen aina välillä. Nyt oon syöny nätisti mukavasti terveesti mutta siten että mun on hyvä mieli. :)

      Poista

heräsikö ajatus? jaa se kanssani!