raskaus. raskaana. ennen ja jälkeen raskauden.

Niin. Mä ajattelin tänään kertoa teille raskaudesta. Monet ovat olleet raskaana ja siitä selvinneet, osa ei (vielä) ole tätä uuden elämän ihmettä kokenut. Ei se mitään, kerron tässä nyt oman versioni, kun olen tämmöinen ulkonäkövammainen. Että miltä se tuntuu. Miltä se saattaa jonkun mielestä tuntua.

Mulla on siis kolme lasta. Tulin raskaaksi ekan kerran yhdeksän vuotta sitten, olin tuolloin 22 vuotias. Lihoin kuin pullataikina, Mutta ei se haitannut, kun kerran pitikin, kun oli raskaana. Laihduin kilot pois, ja tulin uudelleen raskaaksi kuusi vuotta sitten. Se ei ollut enää kivaa. Olin tuolloin jo ihan ok, siis hoikka, ja valtava painonnousu tuntui ihan helvetilliseltä. Olen tainnut kertoakin, miten raskasta se oli. Lenkkeilin, sauvoilla ja esikoisen kanssa, joka päivä. Joka jumalan päivä. Laskin syömisiäni tosi tarkkaan.
Ja kun rakas tyttäreni syntyi, aloitin laihduttamisen heti.
Ja laihduin.
Olin siinä vakaassa uskossa, etten enää koskaan ryhdy moiseen, mutta toisin kävi. Mies, joka meillä asuu, kysyi heti seurustelun alkuvaiheessa että haluanko vielä lapsia. No en suoranaisesti halunnut, koska se, että keho on vain itseä varten, tuntui aika helvetin siistiltä, kun oli pari kertaa raskaana ollut, ja sen kovan laihdutusrumban tehnyt.
Nooh, niinhän siinä kävi että yhdeksän kuukautta naimisiinmenon jälkeen syntyi vavva. Ihana vavva.
Mutta se, mitä tässä välissä on tapahtunut, onkin toinen juttu.
Ja siitä ajattelin puhua.

Raskaaksi tuleminen on ihanaa. Varmasti on. On käsittämättömän upeaa kantaa sisällään lasta, joka kehittyy pienestä solumöykystä eläväksi ihmiseksi. Miten olenkaan kaiholla katsonut noita kauniita odottavia äitejä, jotka suurta vatsaansa kantavat ylpeinä.
Juu, kyllä minäkin sitä MAHAA kannoin ylpeänä. Mutta en niitä selkämakkaroita, reisiä, persettä, käsivarsia joista hyvin nopeasti katosi muoto. Sitä kaikkea minä niin inhosin..!
En ymmärrä, miten jotkut saavat vain sen kauniin vatsan, kun itse on jo kolme kertaa saanut siihen ympärillekin sitä fättiä ihan jumalattomasti.
Jos raskaus on itselle yhtä juhlaa, hyvä. Olen vilmpittömästi onnellinen niiden puolesta, jotka voivat katsoa itseään tyytyväisenä, vailla fiilistä että vittu mitä paskaa. Kateellisena katson nytkin hyvää ystävääni, joka viimeisillään raskaana jaksaa nauraa turvonneille nilkoilleen. Katson, kuinka rakastunut hänen puolisonsa hänen kehoonsa on. Miten tämä raskaana oleva nainen on niin hehkuva, ettei tosikaan.
Minä en hehkunut. paitsi korkeintaan vihasta itseäni kohtaan.
Nyt kun katson kuvia, reilu 2kk synnytyksestä, niin kyllä minä näen että se 88kiloa näytti ihan mukiinmenevältä.
Mutta kuinka olisin toivonut kuulevani kehuja..! en tiedä, miten muut kokevat sen, mutta ystäväpiirissäni on tässä lähiaikoina ollut useampikin lisääntymässä oleva yksilö, ja olen kyllä monien kanssa jutellessa kuullut, miten olisi ihanaa jos se kroppa saisi siunauksen.
En tarkoita, että omaanikaan kukaan haukkunut olisi, ei suinkaan. Minä haukuin, minä inhosin. Alussa yritin treenaa ja pitää homman hallinnassa, mutta ensimmäinen 10 kiloa tuli vain, minä itkin ja paino nousi. Olin niin pettynyt omaan ulkomuotooni, että teki mieli vain itkeä. Kuinka siinä itseinhossaan olisi tarvinnut sitä hokemista, miten on kaunis ja upea. Sitä ei voi liikaa raskaanaolevalle naiselle toitottaa.
Muistakaa kehua. ei vaan mahaa, vaan kaikkea siinä ihmisessä.
Niin. Sitten se syntyi, ihana vavva. Kuukauden annoin itselleni armoa, sain olla vaan, vastasynnyttänyt. Koko raskauden odotin, koska saisin oman kehoni takaisin. Koska pääsisin salille.
On helvetin kipeetä, vaikka lasta haluaisikin, huomata miten oma kroppa vaan muuttuu, eikä siitä ole lopussa kuin häivähdys sitä omaa vanhaa vartaloa. Ja sekin häivähdys on ehkä ihonväri tai kyynärpäiden sama sijainti kuin ennen raskautta. Suurinpiirtein kaikki muuhan vaihtaakin paikkaa kropassa.
Joillekin se on ihan ok ja hyvä niin.
Minä kärsin siitä tässä viimeisessä raskaudessani todella paljon. Kaikkein eniten tässä.
Olen nähnyt upeita treenaavia mutseja, joiden käsivarret eivät tod ole hävittäneet muotoaan mahan kasvaessa. Ehkä itsenikin olisi vain pitänyt tehdä enemmän. En tiedä ja nyt on myöhäistä miettiä.
Sitä on niin vaikea kuvailla, kertoa se niin että toinen sen voisi ymmärtää. Kun itseään ei tunne, ei tajua etä laajenee joka suuntaan, ei vain eteenpäin. Kun olkapäät, joista ennen itsessään niin kovasti piti, katoavat. kun pohkeet, joissa oli ihan kivasti lihaa, muuttuvat pelkäksi massaksi. kun omakuva muuttuu niin, ettei siinä ole mitään tuttua.

Sitten tosiaan, se vauva syntyy, naisen kroppa nyt vaan on, noh, aikamoinen taikinavuori. Ei sitä itse ainakaan heti jaksanut edes miettiä kun oli niin ihanan vavvan lumoissa. Saattoi olla vielä synnytyksestä kipeä.
Mutta jossain vaiheessa se iskee tajuntaan. Se, että näyttää aika, noh, kamalalta. Joo, vauva on pieni, totta. mutta ei se vaikuta siihen, että hetki sitten ei ollut raskaana, kroppa oli oma, se näytti joltain, sitten tuli raskaaksi, paisui ja pum, vauva syntyi eikä kroppa ole enää kenenkään muin kuin itsen.
Ja sitten se peili näyttää siltä!
Se se vasta kipeetä onkin. Kun pää ei tunnu pysyvän mukana. Kasassa.
Pinnallista?
ehkä, mutta niin ne on silikonitkin, niitä en ole ihan tosissani koskaan miettinyt, vaikka kolme lasta tehnyt olenkin ja tissit vähä niinku paljastaa sen.
No, meet salille vähä kokeilee ja huomaat että 9kk on todella tehnyt tehtävänsä ja tuntuu että neljän kilon kanssa hauiskääntö tuntuu ylivoimaiselta. Että kyykkääminen tyhjällä tangolla SMITHISSÄ ihan riittää.
Pettymys ja nolottaakin, tietty. Tajuat sen päässäsi että joo, tottakai mä aloitan nollasta, koska olen synnyttänyt tyyliin eilen. Mutta silti sitä on vaikea hyväksyä. kun viimeksi, kun salilla kyykkäs, sai tangonnokkaan tunkea painoja ihan eri tavoin. noh, edes jotain. XD
Selkämakkarat tuntuu selässä, rintaliivit ei mee päälle, housut puristaa reisistä, perseestä, mahasta. Katsot peiliin etkä tajua kuka siellä on.
Ojentajista ei ole tietoakaan, käsivarret ovat kirjaimellisesti mummelin allit. katsot hampaita pestessä niitä, kun ne hytkyvät ja tutisevat. Ja taas mietit, eissaatana.
Hoet kokoajan etä kyllä tää tästä, kyllä tää tästä. pikkuhiljaa. Vaikka mielessäsi kelaat yhä uudelleen ja uudelleen että mitä helvettiä, mistä tää fätti tuli. Miten tää lähtee, miks tää ei lähe näin vaan.
Olisin voinu nähdä tän läskin eteen paljon enemmän miellyttävää vaivaa. Olisin voinu syyä kuulkaa sen 9kk paaaaaaljon kaikkea millä olisin saanu tän saman painomäärän ku nyt. Vittu, sillee se olis edes jotenkin "ansaittu" mutta nyt tää on huijausta.

Normaalioloissa mä syön karkkia ja mättöä. Se on ihan ok, kun painaa sen kuusviis. Mä pysyn siinä ihan hyvin, koska pääsääntöisesti syön ja treenaan hyvin. Nyt, kun pitää laihduttaa, on elämäntapojen oltava ihan yliterveet.

Välillä puuduttaa, mutta tykkään tehdä tätä laihdutusbroggista. oha se kiva vuoden päästä nähdä että tää kamala kroppa on muisto vain.
Riippumatta siitä, että on ollut raskaana, ei sitä omaa kehoa ihan helposti hyväksy siltikään.
Näytän kamalalta. ihan hirveältä. Siltä musta tuntuu. Välillä on hyviä päiviä ja välillä huonoja. Välillä tuntuu että kyllä mä oon ihan mukiinmenevän näkönen vastasynnyttäneeksi. Ja sitte tulee taas niitä päiviä kun vähän niinku sivuuttaa sen että on vasta synnyttänyt ja muistaa vain sen, miltä näytti ennenkuin oli maha. Ja nyt sitä ei oo, eikä näytä siltä.
Nytkin olisi ihana tuntea olevansa hyvä näin, ei se tarkoita sitä että matka tyssäisi siihen. Mutta sitä matkaa olisi niin helvdetin paljon mukavampi tehdä.

pötsi muutamia viikkoja ennen synnytystä :

Tästä kuvasta 12h niin tuo meijän vavva syntyi.

ja tässä kuva kolme päivää synnytyksestä..